lauantai 25. helmikuuta 2017

Bändi-ihastus, ekologinen rikos ja liian kivulias hoito

Hoksasin justiin, että en ole hetkeen jutellut kuulumisistani. Tai no, miten sen nyt ottaa. Pidinhän juuri tovi sitten (sairas)matkapäiväkirjaa ja saitte lukea ja nähdä ehkä enemmän kuin halusittekaan.

Ja kirjoitinhan minä toissapäivänä fiiliksiäni hoitoalaan liittyen, ja hetki ennen sitä paljastin pentu-uutisen. 

Mutta ihan sellaista, mitä olen puuhastellut viime päivinä-postausta en ole kirjoittanut. Tässäpä siis sellainen. 


Keskiviikkona olin töissä koko päivän, kun tein kaksi vuoroa putkeen. Oli hyvät vuorot ja kivat työkaverit. 

Torstaina kävin ihonpuhdistuksessa kosmetologilla. Siellä hoitotuolin pohjalla maatessani mietin, että ei tätä enää. Elämä on liian lyhyt helvetin kivuliaille kosmetologikäynneille. Seuraavan kerran varaan jonkin ihanan hemmottelusivelyn ja hieronnan. Tai sitten tsekkaan kalenterista minkälainen mahtaa olla hormonikierron tila. 

Perjantaina vietin ystävien kanssa tyttöjen iltaa ensin Ilonan luona, ja sitten Tavastiaklubilla. Olavi Uusivirta esiintyi. Päätin ryhtyä faniksi. Keikan energisyys yllätti täydellisesti. Luulin, että lavalle saapuisi vähän vaisu, kauluspaitaan ja liiviin pukeutunut mies, joka laulaisi maltillisesti biisin Nuori ja kaunis yhdessä Anna Järvisen kanssa. No. Se ei mennyt sitten ihan niin. 

Tänään lauantaina olin suihkussa niin kauan, että lämmin vesi loppui. Epäilen aiheuttaneeni itselleni loppuelämän painajaiset tästä ekologisesta rikoksesta. Tässä kuitenkin puolustuspuheenvuoroni: Kävin eilen pienessä toimenpiteessa jonka johdosta minulla oli haavasidos päässä. Se juuttui kiinni, enkä meinannut millään saada sitä irtoamaan. Istuin suihkuhuoneen lattialla liottamassa päätäni ja mietin kuumeisesti vaihtoehtoja läpi. Että kehtaako tällaisen asian vuoksi lähteä ensiapuun. No. Pari perkelettä riitti lopulta irrottamaan haavanhoitotuotteen. Auts.


Näiden juttujen lisäksi olen istunut aika paljon tietokoneen äärellä. 

Muistatteko kun noin sata vuotta sitten kerroin, että tämän blogin loppusuora on alkanut? No okei, ei siitä ole sataa vuotta, mutta viisi kuukautta alkaa olla täynnä. Joka tapauksessa. Olen työstänyt pikkuhiljaa uutta sivustoani. Kesti pitkään, että pääsin ylipäätään alkuun sen kanssa, koska vastaan tuli ongelmia joita en osannut tai jaksanut ratkaista. Koska työtä sivuston kanssa on niin paljon, aloittaminen tuntui älyttömän vaikealta. Mietin mihin tarttuisin. Lopulta tein tietoisen päätöksen tehdä joka päivä vähän. Edes jotain. Eli hiiren askelilla mennään, enkä tiedä milloin sivut ovat julkaisukunnossa. Jonain päivänä sitten.  

Niin ja sitten ostin ihanan tuoksuisen kynttilän Hemtexistä, mutta harmikseni se ei tuoksukaan miltään palaessaan. Haluaisin sellaisen, joka palaessaan levittäisi lempeää tuoksuaan ympäri huonetta, mutta en ole kuitenkaan valmis maksamaan kynttilästä kuuttakymppiä. Oiskos suosituksia?

perjantai 24. helmikuuta 2017

Menovinkki viikonlopulle - Mennään hyvinvointifestivaaleille!

Hei sinä joogasta tai muuten vain hyvinvoinnista kiinnostunut! Mitä jos lähtisit katsastamaan kaksipäiväisiä Joogafestivaaleja tänä viikonloppuna Helsinkiin Kaapelitehtaalle?

Näillä festareilla juhlitaan viisi vuotta täyttävää tapahtumaa, kokeillaan erilaisia joogamuotoja sekä meditaatiota, mindfulnessia ja muita hyvinvoinnin lajeja. Joogafestivaalit ovat myös vähän kuin hyvinvointimessut, paikalla on nimittäin 150 näytteilleasettajaa. 

Kaapelihtaalta löytyy myös erkkajoogaa, eli joogaa kehitysvammaisille sekä lapsille suunnattua ohjelmaa. Näytteilleasettajien osastoilla on tarjolla näytehoitoja, maistiaisia, arvontoja sekä kahvila-lounge.

Minäkin osallistun näille festivaaleille sunnuntaina. Käyn kuuntelemassa luentoa ja testaan kahta erilaista joogaa. Moikkaan myös Kataa ja Emmiä, jotka luotsaavat tunnelmallista Linnan pyöräverstaan Kahvilaa Hämeenlinnassa, sekä joogamatkoja Italiaan-tarjoavaa Slow Mondoa

Uusi joogamattokin hiukan kutkuttelisi. Luulisi, että lukuisten yritysten joukosta löytyisi tarjontaa. Paikalla on ainakin Sarwa Yoga, josta ostin Janille joululahjaksi hyvän joogamaton. Mies on kehunut sitä oikein päteväksi. 


Jos kiinnostuit, kurkkaa Joogafestivaalien nettisivustolta lisää infoa: www.joogafestival.fi.

Ihanaa viikonloppua!

torstai 23. helmikuuta 2017

Hoitotyön merkityksettömyyden ja tarkoituksellisuuden tunteista

Vielä vuosi sitten ajattelin, ettei hoitoalalla työskentelyssä ole järkeä. Jos joku kertoi ryhtyvänsä hoitajaksi, kehoitin miettimään uudestaan, mielellään vaihtamaan suunnitelmia.

- Ei siinä saa kuin paskaa jaloilleen, kroonisia uniongelmia, sekä nyrkin poskeensa. Kirsikkana kakun päällä oppii vielä huipputason multitaskaajaksikin, saatoin sanoa.


Lienee sanomattakin selvää, että olin väsynyt työhöni. Koin, etten koskaan ehtinyt palautua vapaapäivän aikana ja töihin meno tuntui vastenmielistä. Kärsin kroonisista uniongelmista, selkäkivuista ja olin vihainen, kyyninen, ahdistunut sekä uupunut.

Yritin kyllä monta kertaa hakea apua mutta tulokset jäivät, noh, laihoiksi. Esimerkiksi ryhmätyönohjauksessa olin ongelmani kanssa yksin. Kun muut puhuivat aivan toisenlaisesta asiasta, tuntui pikkumaiselta avautua omista ongelmistaan. Mieleeni on jäänyt myös erään työterveyslääkärin selkeästi aistittava vaivaantuneisuus, kun pillahdin vastaanotolla itkuun. Lääkäri tokaisikin sitten, ettei tämä ole hänen alaansa ollenkaan. Hän kun on sisätautilääkäri. Toisen työterveyslääkärin tarjoama apu - noin kolmen minuutin vastaanotolla olon jälkeen - oli lähinnä lääkityksellistä.

Koska tunsin työni merkityksettömäksi, halusin tavoitella ammattia jossa koin voivani oikeasti vaikuttaa. Kaipasin myös pois hoitotyöstä - vaikka toisaalta haaveilin lottovoitosta, jotta voisin tehdä työtä vapaaehtoisena, hoitajamitoitukseen kuulumattomana ylimääräisenä työntekijänä. Aloitin viestinnän-, ja sitten journalistiikan avoimet opinnot. 

Olen tässä matkan varrella ajatusteni ja näkökulmani muokkautuessa havainnut paradoksaalisen piirteen toimittajahaaveideni taustalla. Se vaikuttamisenhalu josta mainitsin, se perustuu haluun auttaa ihmisiä. En haaveillut politiikan- tai taloustoimittajan urasta, vaan asiantuntija-hyvinvointitoimittajan. Jonkun korvaan tämä saattaa kuulostaa itsestäänselvältä, mutta minä en tajunnut tätä.

Olen jonkinlaisessa murrosvaiheessa. Asenteeni on muuttunut monessa asiassa, myös hoitotyöhön liittyen. En enään ajattele, että työni on tarkoituksetonta ja että ala on läpimätä - vaikka myönnän kyllä, että parannettavaa olisi rutkasti. Sana kutsumustyö, on saanut merkityksen. Hoitotyö on äärimmäisen tärkeää, arvokasta ja nykyisin tuntuu taas hyvältä auttaa ja hoitaa. 

Epäsäännöllinen ja rikkonainen keikkapohjainen työssäkäymistapani vaikuttaa varmasti positiivisesti, enkä väsy työtaakan alla samalla tavalla kuin ennen, mutta on myös yllättävän kuluttavaa hankkia jokainen työvuoro erikseen. 

Mietinkin nyt, osaisinko valjastaa oppimiani stressinhallintakeinoja käytäntöön niissä hiukan pidemmissä työvuoroputkissa, kun riittämättömyyden tunteet pyrkivät pintaan, kiire yrittää ottaa ylivallan ja unet ovat jääneet vähiin?

En tiedä. Mutta tiedän, että enää en ajattele tiettyjen asioiden olevan vain ylimääräistä työtä kaiken sen muun lisäksi. Se on osa työtä. Tämä on ollut tärkeä oivallus. Stressin tunne vähenee, kun voin luopua täydellisyyden tavoittelusta. Olen kiitollinen uudenlaisesta asenteesta sekä mielenhallinnan keinoista, joita olen löytänyt käyttööni. Ne ovat tarpeellisia ominaisuuksia jokaiselle, mutta varsinkin hoitoalalla työskentelevälle.

Tällä hetkellä yritän selkeyttää ja jalostaa ajatuksiani siitä, mitä todella haluan tehdä. Samalla työstän matkaani kohti hyvinvointitoimittajan ja valmentajan työtä.

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Boheemi kotini

En ole koskaan tehnyt kovin laajoja koti- tai sisustusjuttuja, mutta nyt, nytpä päätin lykätä eetteriin hiukan kuvamatskua meidän boheemista kodistamme. Tässä yhtenä päivänä oli niin äärettömän kaunis auringonvalo, että se suorastaan pakotti kaivamaan kameran esiin. 

Ehkä suurin syy sisustushiljaisuuteen on ollut se, että olen kokenut kaiken olevan tosi keskeneräistä. Mutta nyt kun me asumme tässä talossa jo kuudetta vuotta eikä tapetit ole vieläkään seinillä, on kai myönnyttävä, että tämä on sellainen kuin on. 

Olen salaa aika tyytyväinen Tänne muuttaessamme me nimittäin valitsimme, noh, hiukan epäsopivia juttuja, ja nyt pohdimme vaihtoehtoja. Varmaan ne tapetitkin kuuluisivat siihen väärien valintojen koppaan, ja nyt haaveilisin niiden pois repimisestä.

Paras sisustusvinkkini onkin: Jos mahdollista, asu kodissasi tarpeeksi pitkään ennen valintojen tekemistä. 


Afrikasta tuodut naamiot muistuttavat erilaisten kulttuurien rikkaudesta. Ne koristavat keittiötä maailmankartan vieressä. 

Alemmassa kuvassa on kaksi lempiasiaani meillä. Kaunis, Parolan Rottingin nojatuoli joka lepuuttaa jalkojaan villaisen kelim-maton päällä. 


Eteisessä minut vastaanottaa koiran lisäksi kesäinen olkihattu ja Thaimaasta tuotu nahkainen hapsulaukku.


Makuuhuoneen silmänilo on maailman kaunein lyhty. Se on lahja anopilta. Kiitos siitä.


Äitini on viherpeukalo. Minäkin olen yrittänyt olla, mutta vasta aiime aikoina olen alkanut tutustua sisäiseen viherpiipertäjääni tarkemmin. 

Orkideat olen saanut kukkimaan nyt monta kertaa uudelleen - tämä jos mikä on minulle saavutus - ja nyt muutkin kasvit alkavat pysyä paremmin hengissä (eteisen pystyyn kuollutta murattia ei sitten lasketa. Unohdin kastella sen). 

Kaipaan kotiini vielä suurta kultapalmua, peikonlehteä sekä jonkinlaisia riippuvia vihrerkasveja, jotka asettaisin amppeleihin. 


Filippiineiltä hankitut puiset korurasiat ja Intiasta löytynyt muistikirja ilostuttavat pieninä yksityiskohtina olohuoneessa. Vielä kun joku pyyhkisi pölyt niiden alta. Kröhöm. 


Niin. Ei tämä meidän koti sisustuslehden sivulta ole repäisty, mutta tämä on meidän näköisemme - huoleton ja vähän sinne päin - ja niin kovin rakas koti. Täällä on kotoisaa ja mukava olla. Se kai on tärkeintä. 

Haluan uskoa väärien valintojen tippuvan ajan saatossa pois, tai ehkä ne jalostuvat paremmin sopiviksi kun taas juuri oikeat jutut löytävät pikkuhiljaa paikalleen. Sisustaminen ilman suuria perintörahoja tai lottovoittoa on loistavaa kärsivällisyysharjoitusta. 

Mutta jokin raja siinäkin. Tuon olohuoneen kulmassa olevan harmaan möykyn haluaisin piilottaa vaikka puisen pienen kaapin sisään. 

perjantai 17. helmikuuta 2017

Hyvinvointia lisäävä, kaunistava sitruunasmoothie

Kun keittiön pöydällä, siinä banaanien vieressä ei ollutkaan avokadoja, huokailin tympääntyneenä. Kroppani huusi terveellistä aamupalasmoothieta ja sen totta vie aion tehdä. Vaikka sitten ilman sitä yhtä tärkeää perusainesoaa jota aina, siis aina laitan juomani sekaan. 

Onneksi niitä avokadoja ei ollut. Tein nimittäin puolivahingossa uudenlaisen, täydellisen pehmeän aamupalasmoothien, jonka makuvivahteet saivat imaisemaan lasin tyhjäksi yllättävänkin nopeasti. Onneksi kannussa oli toinenkin annos.

Sen lisäksi, että maku tässä unelmajuomassa on taivaallinen, on smoothie myös terveyttä ja hyvinvointia lisäävä. Tietenkin. 

Värinsä juoma saa tuoreesta pinaatista. Se mm. puhdistaa kehoa, kaunistaa ihoa sekä hidastaa ikääntymistä. Pehmeän koostumuksen taioin banaanin avulla. Se tuo myös makeutta, lisää mielihyvän tunnetta ja hoitaa sydäntä. Kookoskerma antaa täyteläisyyttä, kun taas solujen uusiutumista lisäävän granaattiomenan siemenet toivat raikkautta. Ihana luomusitruuna viimeisteli täydellisen makuelämyksen. Se tasaa verensokeria sekä parantaa ruoansulatusta. Ja onhan sitruunassa  tietenkin vitamiinejakin. 


Suhteet olivat suunilleen seuraavanlaiset:

Noin 5-6 dl mantelimaitoa
Pieni kauhallinen paksua kookoskermaa
1 dl jäisiä granaattiomenan siemeniä
1 banaani
1/3 sitruunan mehu
1 tl raastettua luomusitruunan kuorta
Iso kourallinen tuoretta pinaattia

tiistai 14. helmikuuta 2017

Iloinen uutinen ystävänpäivän kunniaksi!

Olihan niitä oireita nähtävissä. Jonkinlaista väsymystä, hiljentymistä ja omiin oloihin vetäytymistä. Rauhoittumista. Pahoinvointia. Ruoan närppimistä vaikka ennen ruokahalu oli niin hurja, että hotkimista oli syytä hiukan rajoittaa. 

Tänään se tuli sitten todennetuksi. 

Lääkäri löysi ultraäänellä vähintään kolme pentua nuoremman koiran, Hertan vatsasta kasvamasta. Ne kuulemma syntyvät jo kuukauden kuluttua. Siis aivan pian! Miten tässä oikein täytyisi valmistautua? Ainakin ostamalla jotain muuta kuin raakaruokaa, koska sitä Hertta vain kantaa paikasta toiseen mutta ei syö. Vanhemmalla koiralla on, paradoksaalista kyllä, kissanpäivät. Se kun on saanut nappuloidensa lisäksi syödä tulevan mammankin sapuskat. 


Hertan kasvattaja sanoi, että pentukyselyjä on jonkinverran jo tullut, mutta jos keväinen berninpaimenkoiranpentu on haaveissasi, tsekkaa kasvattajan sivut: www.ceicei.kotisivukone.com

Mummo ja mamma

Juuri tällä hetkellä löydät kasvattajan etusivulta meidän toisen koiramme. Seniorin. Mummelin. Kymmenvuotiaan Demin siskonsa kanssa.

Hyvää ystävänpäivää ja mahtavaa viikon jatkoa 

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Oletko sinäkin aikuisteini?

Saan itseni yhä useammin kiinni ajattelemasta, kuinka niin monet aikuiset ovat jääneet henkisesti teini-ikäisen tasolle. Näen ympärilläni omaa etua tavoittelevia, ahdistuneita, hukassa olevia ihmisiä joista monella ei ole aikomustakaan kehittyä mihinkään suuntaan. Aikuisesti käyttäytyviksi, itsestään ja muista vastuun kantaviksi yhteiskunnan jäseniksi. Termi lapsellinen, on alkanut kuulostaa absurdilta. Luulen nimittäin, että me olemme lapsena aidoimmillamme, kun emme muutakaan vielä osaa.

Olen pohdiskellut aihetta jonkin aikaa. Ehkä siitä saakka, kun päälle pukkasi jonkinlainen ammattillinen identiteettikriisi. Se paljastui lopulta vain jäävuoren huipuksi. Pinnan alla odottikin paljon suuremmat asiat.


Muistan, kun siinä ehkä kahdeksan- tai yhdeksänvuotiaana lueskelin muina lapsina äidin sivistyssanakirjaa. Samoihin aikoihin saatoin lainata kirjastosta psykiatrisen tietokirjan. Luin muutenkin paljon ja nopeasti. Kävin tiistai-iltaisin kirjoituskoulussa. Olin hyvä piirtämään ja tein "tieteellisiä" kokeita hiivalla sekä kukkien kastelujärjestelmillä. Annoin ulkomaanmatkoilla kerjäläisille lomarahojani. Sain uskonnosta todistukseen kiitettävän ja kannoin pahasti haavoittuneen oravan äidille korjattavaksi. Perheen asuntovaunumatkoilla säästin aamupalajuustoa kulkukissoille (teen tätä samaa matkoilla edelleen). Olin ihan varma, että osaan ennustaa. Olin utelias, luova, henkinen sekä empaattinen.

Teini-iän ja sitä seuranneiden epäterveiden ihmissuhteiden myllerryksessä hukkasin itseni. Oma kehitys jäi liian nopean itsenäistymisen ja teiniangstin jalkoihin. Mielenkiinnonkohteet ja kaikki oma unohtui vuosiksi. Teininä ja nuorena aikuisena voin huonosti. En tuntenut itseäni. Luulin pitäväni asioista,  joista todellisuudessa en ole kovinkaan syvällisesti kiinnostunut. En tiennyt mitä haluan elämälläni tehdä, mutta samaan aikaan näitä valintoja kuitenkin tehtiin.

Päädyin hoitoalalle vaikka lapsena sanoinkin topakasti, ettei minusta koskaan ainakaan hoitajaa tule. Vaikka vuosia kaduin alalle lähtöä, tajusin äskettäin, että ellen olisi päätynyt tähän ammattiin, en ehkä olisi joutunut näiden kipuilujeni ja kriisieni keskelle. En olisi joutunut käsittelemään hurjaa määrää asioita, enkä olisi päässyt taas niin sanotusti omille jäljilleni. Ehkä en vieläkään ole täysin ehjä, mutta yllätyksekseni tunnistan itsessäni taas tuttuja ominaisuuksia lapsuudestani. Se tuntuu hyvältä.


- Ole oma itsesi, kaikki muut ovat jo varattuja, kuuluu näytelmäkirjailija Oscar Wilden lausahtama aforismi. 

Murto-osa ihmisistä pystynee olemaan omia itsejään koko elämänsä ajan. Pieni osa ehkä löytää persoonallisuutensa ajan myötä, ja saavuttaa tilan jolloin kokee oikeasti elävänsä oman näköistään elämää. Epäilen kuitenkin suuren osan jäävän eräänlaisiksi keskeneräisiksi aikuisteineiksi, joita ympäristö ja yleiset normit ohjailevat. 

Kriisi olisi mahdollisuus kehittyä. Olen todennut tämän omassa elämässäni, joten ei se aivan tuulesta temmattu sanonta kai ole.

Kun kriisi osuu kohdalle, moni hakeutuu lääkärin pakeille. Saa masennuslääkereseptin kouraan ja turruttaa sitten tunteensa (niin minäkin joskus, ja moneen kertaan jopa). Epäilee olevansa pian melkein onnellinen - tai ainakin vähän vähemmän onneton - vaikka tyhjä kumina täyttää ylävatsaa ja olo on yksinäinen. Siitä huolimatta, että ympärillä on ihmisiä.


Entä jos emme pelkäisi vastoinkäymisiä? Entä jos ymmärtäisimme asennoitua kriisiin kehitysprosessina?

Harjoittelisimme ottamaan vastuuta itsestämme ja sietämään epämukavuuden tunnetta.

Hoksaisimme, ettei synkkyyden tai ahdistuksen tarvitse olla lopullinen tunne.

Opettelisimme analysoimaan ja hallitsemaan omia tunteitamme.

Kehittyisimme henkisesti vahvemmiksi ja ehjemmiksi ihmisiksi. Omiksi persooniksemme.

Kiittäisimme, että meille annettiin siihen tilaisuus.

Ehkä kaikilla ei ole tähän mahdollisuutta, mutta kyllä siitä kannattaisi selkoa ottaa, eikö vain? Palkintona voi olla, ei enempää eikä vähempää, kuin parempi elämä.


Lue myös