keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Vaaleanruskea lierihattu

Paljetit kimmeltävät hameessani, ja uuden vuoden valmistelut ovat muutenkin hyvällä mallilla. Olen puuhastellut tänään aamusta asti. Lenkittänyt koiria yksitellen ja yhdessä, valmistellut sushiin tarvittavia lisukkeita, himoinnut pöytää koristavia suklaita, siivonnut ja sutinut vähän kullanväristä kimalletta silmiin. Hiukset on kiharrettu. Kaiken kiireen keskellä syöminen on unohtunut, ja olen käynyt vain aamuisen kaurapuuron voimalla. Nyt hotkin sisuksiini tässä bloggailun lomassa omenan, sekä kikherne-riisi-jauhelihasekoitusta. Ei ihan gourmeetason välipala, mutta kelpaa. Pian saan herkutella sushilla sekä cavalla.

Kuvissa näkyy erään pakkaspäivän asu. Pakkanen on nyt muisto vain. Se vähän harmittaa, nimittäin aamuinen juoksulenkki oli melko haastava liukkauden vuoksi. Säästyin onneksi kaatuilulta, mutta ei se kovin nautinnollista liikuntaa ollut. Toiveissa olisikin sellainen kiva pikkupakkanen. Kaksi astetta kiitos?


Onnellista ja iloista vuodenvaihdetta!

Ansku

maanantai 29. joulukuuta 2014

Keltaiset puuhelmet

No niin. Nyt me suomalaiset saimme sitten haluamamme. Valkoisen joulun. Ja sen myötä myös hurjat pakkaset, jotka nipistelevät poskia kipeästi, mutta toisaalta saavat kaiken näyttämään äärimäisen kauniilta. Miltei satumaiselta. Jani on varmasti jo kyllästynyt jatkuviin ihastuksen huokailuihini, mutta en voi sille mitään. Rakastan kaunetta, ja nyt sitä on ympärillä yllin kyllin.

On suorastaan harmillista, että en voi pysäyttää autoa aina juuri niille sijoilleen, joilla kulloinkin olen. Kaunis taivaanranta, upea hämärtyvä puukuja ja iloisen naurun täyttämä luistinrata kauniisti valaistuna, ovat viimeisimmät kohteet, joista olisin niin mielelläni halunnut napata kuvan. Mutta ei. Autoa ei voi pysäyttää noin vain keskelle tietä, hypätä ulos ja ryhtyä säätämään kameraa. Mikähän Murphyn laki siinäkin piilee, että kun kamera on mukana, ja minä valmistautunut räpsimään kuvia kuin viimeistä päivää, ei olekkaan yht` äkkiä muka mitään kuvaamisen arvoista. Vai olisiko nyt kyseessä kuitenkin se kuuluisa asenneongelma?


Niin tai näin. Eilenkin oli pakkanen, ja kaunis lumisade. Minä pukeuduin lämpöisesti Joutsenen ikivanhaan, mutta niin rakkaaseen untuvatakkiini. Sain ystävältäni joululahjaksi jo pitkään toivelistalla roikkuneet keltaiset puuhelmet ranteeseen. Helmet koristivat rannettani niin jouluaattona, kuin eilenkin. Ne ovat kertakaikkisen ihanat. Kiitos Hanna ja lapset.

Pitäkää itsenne lämpöisinä!

Ansku

lauantai 27. joulukuuta 2014

Terveellinen herkku

No huhhuh. Herkkukiintiöni on nyt ääriään myöden täynnä. Kolmepäiväiset suklaaöverit vaativat eiliselle aamulle napakkaa juoksulenkkiä vastapainokseen, ja tänään on vuorossa salitreeni. Eikä enään yhtään suklaata tai juustoja. Seuraavan kerran kun herkkuhammas taas kolottaa (illalla), tiedän miten lääkitsen itseäni. En suinkaan suklaalla, vaan herkulla, jonka kehittelin jokin aika sitten. Suutuntuma on raikas, ja hiukan valkosuklaamainen. Raaka-aineet ovat terveellisiä, joten tällä voi herkutella hyvällä omallatunnolla. Löysin Chian siementen kanssa jokin aika sitten yhteisen sävelen, eikä paluuta ole. Tämänkin annoksen perusraaka-aine on chian siemenet, mikäpä muukaan.


Ensimmäisenä liotetaan chian siemenet niin, että tuloksena on vanukasmainen koostumus. Itse käytän vuorotellen manteli- ja soijamaitoa. En osaa päättää kumpi niistä on parempi.

- Sekoita vispilällä noin 4-5 rkl chian siemeniä, kourallinen raakakaakaonibsejä, hippunen kookossokeria(tämä ei ole välttämätön) ja noin 3-4 dl soija- tai mantelimaitoa. Anna tekeytyä vähintään puoli tuntia jääkaapissa. Sekoita taas.

Irrota granaattiomenan siemenet ja laita haluamasi määrä tarjoiluastian pohjalle. Nostele päälle chiansiemensekoitusta, ja sen päälle pähkinärouhetta sekä paloiteltuja taateleita. Kruunaa komeus kookoshiutaleilla.

Näin annos näyttää kauniilta, mutta itse kyllä ennen syömistä sekoitan kaikki ainekset keskenään. Ihmettelen muuten, ettei kookoshiutaleet maistu tässä annoksessa samanlaisilta kuin muuten. En ole suuri kookoksen ystävä, mutta näin yhdistettynä kookos sopii sekaan erinomaisen hyvin, ja aikaansaa valkosuklaamaisen fiiliksen (tai sitten ne on ne taatelit). Nam. Mistään kevyestä herkusta ei sitten ole kyse, vaan energiaa piisaa (kun taas valkoista sokeria ja jauhoja ei ole lainkaan). Eli kannattaa huomioida se päivän muiden ruokailujen osalta, mikäli kokonaisenergiamäärät kiinnostavat.

Herkullisia hetkiä!

Ansku


P.s: Noora arpoo upean PerjantaiPirkko-kalenterin blogissaan. Sinne siis! Klikklik.

torstai 25. joulukuuta 2014

Meidän joulumme



Pippurijuusto polttelee hiukan kielellä, punaviinin vieno tuoksu tuntuu nenään. Vieressäni Maraboun suklaakonvehtirasia odottaa avaajaansa. Joulunpäivänvietto huipentuu samoin kuin jouluaattokin, ähkyyn. Tänään en ole laittanut nenänpäätänikään ulko-ovesta ulos, olen vain löhönnyt. Eilen sen sijaan oli puuhakas päivä. Täynnä rakkaita ihmisiä, herkullista ruokaa, lasten intoa ja jännitystä.

Työvuoron päätyttyä haistelin hetkisen raikasta ulkoilmaa, ja katselin kuinka punainen pikkuinen Toyota lähestyi lumikinosten keskeltä. Hyppäsin kyytiin, ja sitten huristeltiin läpi lumisen kaupungin. Autoja oli ihmeen paljon liikkeellä.

Me vietimme aattoiltaa veljeni perheen luona, melko isolla sakilla. Äitini, sekä siskoni perhe oli myös paikalla varmistamassa riemukkaan jouluaaton. Herkkujen jälkeen tuli joulupukki. Lapset lauloivat ja esittivät tanssiesityksen. Sitten jaettiin lahjat, ja pukki jatkoi matkaa. Me söimme taas. Joulusaunan puhdistavissa löylyissä tuli puitua tärkeitä asioita, ja vatsaankin tuli taas tilaa. Nimittäin lasten jo nukkuessa, me aikuiset napostelimme vielä juustoja jouluyössä. Täydellinen jouluaatto. Eikä tämäkään päivä pöllömpi ole ollut. Nyt laitan suuhuni suklaanpalan sulamaan, ja pohdin olisiko huomenna juoksu-vai salitreenipäivä. Sain nimittäin Samsungin Gear Fitin lahjaksi.


Tunnelmallista joulun jatkoa!

Ansku


P.s: Voit seurata minua myös Instagramissa!

keskiviikko 24. joulukuuta 2014

Hyvää joulua!

Toivoin lapsena, että kotimme lattiat peitettäisiin joulun ajaksi tunnelmallisesti oljilla, niinkuin Koiramäen kirjoissa. Jostain syystä äiti ei suostunut ideaani. Sittemmin en ole omaa kotianikaan oljilla täyttänyt, hiekalla ehkä sitäkin enemmän(ette usko kuinka paljon kahden berninpaimenkoiran tassuissa kulkeutuu hiekkaa sisälle).

Olen juuri lähdössä töihin. Vuoron päätyttyä ajelen veljeni perheen luo joulunviettoon, heidän kauniiseen kotiinsa joka on tulvillaan vanhan ajan lämpöä ja tunnelmaa. Jopa rukki löytyy nurkasta. Ehkä en kaipaa olkilattiaa tänä vuonna. Tunnelmallista joulua kaikille!


Ansku

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Koira2014 tapahtuma

Istun nyt tässä keittiön pöydän ääressä. Väsyttää. Viikonloppu on ollut vauhdikas. Lauantaina viiletin heti kiireisen aamuvuoron jälkeen isälleni, siitä suoraan kotiin ja juna-asemalle. Helsingissä oli juhlat. Hotellihuoneessa ehdin vaihtaa pikaisesti vaatteet, ennenkuin taxi vei meidät Töölöön. Nelikymppiset olivat hauskat, ja ilta venähti pitkälle yöhön. Tänään olemme kotiin palaamisen lisäksi tehneet aikamoisen lahja- ja koiranhakukierroksen. Ennenkuin lösähdän sohvalle Janin kainaloon, voisin jutella hiukan taannoisesta Koira2014-tapahtumasta.


En tajunnutkaan, että koiranäyttely voi olla näin laaja. Ja täynnä kaikenlaista aktiviteettia, koiratietoutta sekä näytteilleasettajaa. Meidän berninpaimenkoira Hertta, osallistui joulukuun alussa ensimmäistä kertaa junioriluokan näyttelyyn. Me lähdimme huolto- sekä kannustusjoukkoihin. Kiinnosti nähdä minkälainen tilaisuus tällainen suuri sisänäyttely oikein on.


Olihan se. Suuri. Tapahtumaa riitti jokaiselle. Lapsilla oli mahdollisuus osallistua lelukoiranäyttelyyn, ja koiran hankintaa pohtiville löytyi infopisteitä. Eri rotujen edustajia oli paikalla, samoin kaikenlaisia näytteilleasettajia ja myyjiä. Me löysimme Hertalle uuden nahkapannan, sekä pussillinen kummankin koiran herkkuja, naudan nilkkoja. Niillä pärjää taas hetken. Hintakin oli paljon huokeampi kuin ruokakaupoissa. Yksi hauska erikoisuus oli valokuvauspiste, jossa sai itse ottaa kuvan korokkeella koirastaan, tai vaikka kaverikuvan johon voi mennä itsekin poseeraamaan. Me emme valitettavasti ehtineet pisteelle, vaikka vähän olisi mieli tehnytkin.

Menestystä meille ei tällä kertaa tullut, kokemusta sitäkin enemmän. Ensi vuonna uudestaan!


Hei, kolme yötä jouluun on. Joko jännittää?

Ansku

perjantai 19. joulukuuta 2014

Runo


Ansku

torstai 18. joulukuuta 2014

Rento asu

Joulukuun alussa nuorempi koiramme Hertta, kisaili junioriluokassa Voittaja Winner 2014-tittelistä Koira2014-tapahtumassa. Luonnoksissa odottelee yleiskuvat tapahtumasta, mutta vilautetaan nyt tässä välissä asua, jossa olin sekä jännittämässä koiran sijoituksesta, että tutustumassa näytteilleasettajiin ja muihin aktiviteetteihin.

Joskus on ihana pukeutua äärirennosti. Silloin kaivan kaapista t-paitaa, pehmoista neuletta ja housut, joiden vyötärö ei kiristä saati purista. Kun jalkaan sujauttaa vielä matalat bootsit, on mukava kävellä ja tutkia ympäristöä, kun päkiöitä ei pakota. 


Mitä olette mieltä rennosta asustani?

Tiedättekös, pian on vuoden lyhyin päivä, talvipäivänseisaus. Siitä se sitten pikkuhiljaa alkaa lisääntyä. Valon määrä siis. Tämä ilouutinen saa aikaan sen, että katse suuntautuu väistämättä kevääseen. Ja kevätmuotiin! Miten ilahduttavaa. Toivottavasti saan matkalle mukaan keväisiä muotilehtiä. Voi nimittäin olla, etteivät ne ehdi ilmestyä vielä silloin. Tänään on muuten tasan kuukausi aikaa lähtöön. Meksiko, täältä tullaan!

Mukavaa torstaipäivää!

Ansku

keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Joulumietteitä

Tässä päivänä eräänä, keräsin keittiön täydeltä joulutarvikkeita esiin. Paketointimateriaaleja, koristeita, nauhoja, pussukoita ja teippejä oli pöytä vääränään. Koirat kävivät vuorotellen nuuhkimassa kahta valtavan kokoista pahvilaatikkoa, joiden reunojen yli pursuili kaikenlaista joulutavaraa. Sytytin piparkakun tuoksuisen kynttilän palamaan. Nuuskuttelin sen suloisen makeaa tuoksua, ja hypähtelin sitten kevyin askelin olohuoneeseen. Spotifyn kautta läppäristä kajahti pian Raskasta joulua-levyn jykevät biisit. Jossain vaiheessa katsoin ulos. Satoi lunta. Olo oli pitkästä aikaa hyvä. Levollinen. Ehkä löysin sillä hetkellä joulumielen.

Lumi on nyt jo sulanut suureksi osaksi. Takapihaa läntittää vuoroin vihertävä ruoho ja lumisemmat kohdat, sekä koirien runtima mutainen maa. Mahtaakohan siihen kasvaa nurmikkokaan kevään tullen?

Joululahjat on nyt paketoitu. Kynttilän tuodessa tunnelmaa yhdessä joululaulujen kanssa, aika vierähti kuin huomaamatta. Välillä laskin keskeneräisen paketin käsistäni. Muistelin aikaisempia jouluja. Niitä on ollut monenlaisia. Lapsuuden joulut ovat kuitenkin muistoista niitä rakkaimpia. Lapsena sain avata yhden kuusen alla odottavista lahjoista jo ennen ruokailua. Muistan pohtineeni kahden välillä. Avaanko isomman? Vai sittenkin ihan pienen? Valitsin jälkimmäisen. Halusin säästää odotuksen tunteen, ottaa vain "maistiaisen". Tällaisia valintoja teen edelleen. Pidän yllätyksistä ja haluan venyttää odotuksen kihelmöivää tunnetta.


Siitä pienestä paketista sain silloin Aladdin-muistipelikortit.

Lapsuudestani myös joulu hirsimökillä on jäänyt mieleen. Muistan vahvasti sen tunteen, kun mietin ettei joulu tunnu samalta, kun äiti ei ole paikalla. Kaunista harmaan sävyistä kelomökkiä ympäröi valkoiset kinokset, sellaiset joita täällä etelässä tuskin enään jouluna nähdään. Sisällä oli lämmin tunnelma, takassa ritisivät puut. Siitä huolimatta kaipasin äitiä paikalle. Muistan miettineeni, kuinka epäreilua on, kun hän joutuu olemaan töissä aattoiltana. Silloin päätin, etten itse tahdo työskennellä jouluna.

Toisin kävi. Joitakin vuosia sitten vietin aattoiltaa työn parissa. Tänä jouluna saan onnekseni olla illan rakkaiden kanssa, mutta päivän vietän työmaalla. Toivottavasti jouluaatto on rauhallinen. Toivon, ettei kovinkaan moni joudu viettämään joulua sairaalassa, poissa läheistensä luota.

Olisi hauska kuulla, miten te vietätte joulua? Ja minkälainen on ollut mieleenpainuvin aatto?

Ansku

tiistai 16. joulukuuta 2014

Keltainen kellohame

Tälle aamulle oli suunniteltuna jotain ihan muuta, kuin herätys kesken unien puhelimen pirinään. Ajattelin illalla, että kun kello aamulla soi, torkutan. Ihan ronskisti lisään 20 minuuttia lisää nukkuma-aikaa, ja käännän kylkeä. Sitten nousisin laiskasti, kirjoittaisin ehkä blogia, söisin aamupalaa. Kävisin koirien kanssa lenkillä, ja viimeistelisin markkinointisuunnitelman palautusvalmiiksi.

Sen sijaan vastasin unisena puhelimeen. Säntäsin ylös sängystä, puin päälle ja hyppäsin kylmään autoon. Kymmenen minuuttia myöhemmin nostelin tarmokkaasti tuoleja pöydän päälle, ja siirtelin koirien leluja imuroimmin alta. Kolmetuntisen suursiivouksen jälkeen ei oikein huvittanut käydä koulutehtävän kimppuun. Karkasin tänne, blogien pariin!


Nyt kun vatsa on täytetty aamupalarahkalla ja smoothiella, sekä muutamalla mukillisella teetä, ajatus luistaa taas. Ehkä saan koulutehtävänkin valmiiksi tänään. Tänään olisi tiedossa myös joulupalaveri. Istumme illalla siskoni pöydän ääreen yhdessä äidin, kälyn ja siskoni kanssa, ja mietimme jouluaaton menun. Suoraan sieltä onkin jatkettava matkaa kuntosalille, meillä on siellä mieheni kanssa treffit. Romanttista, tiedän.

Saas nähdä meneeko päivä suunnitelmien mukaan, vaikka aamu ei ihan niin alkanutkaan. Mistäkö oli kyse? Janin autoon tuli työmatkalla ongelmia, ja piti hakea hänet huoltoasemalta. Mies jätti sitten minut kotiin, ja ajeli itse töihin. Tulipa muuten vielä mieleeni vinkkivitonen: lattianpesusanko kannattaa jättää kylpyhuoneseen, vessaan tai vaikka kodinhoitohuoneseen kun pesee lattioita. Nimittäin itse kaadoin onnellisesti noin kymmenen litraa likavettä keittiön lattialle, kun puristin moppia kuivaksi. Kiroilemisen sijaan hoin mantraa: ei edes ärsytä, ja tiedättekö mitä. Ei se sitten niin paljon ärsyttänytkään. Ihmeiden aika ei ole ohi.

Aurinkoista päivää!

Ansku

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Kohti aurinkoa

Kun vuosi sitten kuvittelin, että voin helposti viettää yhden vuoden kotosalla, matkustamatta piirun vertaa Suomen rajojen ulkopuolelle, olin väärässä. Voi pojat, miten väärässä olinkaan. Sieluani on lievästi ilmaistuna korventanut ajatus siitä, ettei minulla olisi mahdollisuutta siihen huumaavaan onnentunteeseen, jonka koen astellessani lentokoneesta ulos, vieraassa maassa. Lämpö, kosteus ja jännittävät tuoksut suorastaan vyöryvät vasten kasvoja, ja kaikki on vielä edessä. Elän siitä tunteesta. Saan siitä suunnattoman paljon energiaa.

Alkuvuodesta, palatessani Tansanian matkalta, kesti noin 24 tuntia ennenkuin löysin itseni Googlettelemasta kesäistä syntymäpäivämatkaa New Yorkiin. Mietin siinä koneen ääressä silloin, että kestän helposti sen, että seuraavaan matkaan olisi vielä rutkasti aikaa(melkein puolitoista vuotta). Mietin, ettei talvi voi olla niin paha, kestäähän sen moni muukin ihan vaan täällä pimeässä Koti-Suomessa. Mutta sitten tuli syksy. Mieli mustui, alkoi laskea kuin lehmän häntä. Olinkin yht`äkkiä sitä mieltä, että voisin ihan hyvin vaihtaa NYC:in kesäisen synttärimatkan tammi- tai helmikuiseen Meksikoon. Ehkä ne kolmekymppiset olisikin kiva juhlia kotona, isommalla porukalla? Ja kesäthän on täällä nättejä(nyt ei puhuta viime juhannuksesta, eihän?).


Aikaa kului. Jani sai tarpeekseen auringonkaipuustani. Kunnes, reilu viikko sitten saimme asiat järjestykseen. Istuimme tietokoneen äärelle ja varasimme lennot Meksikoon. Viisi viikkoa. Viisi pikkuruista ja lyhyttä viikkoa, ja sitten lentokone nousee kohti uutta upeaa maata ja jännittävää kulttuuria. Ei tarvitse kai erikseen mainita, että olen melko innoissani. En voinut lakata nauramasta, kun varasimme lentoliput. Hymyilin hölmösti, ja tirskahtelin epäuskoiseen kikatukseen. En alkuun edes uskonut, että olemme oikeasti menossa.


Paras joululahja ikinä. Hienoa tässä on myös se, että olen nyt oppinut itsestäni jotain. Identiteettini tärkeä palanen on uuden kokeminen ja maailman näkeminen. Maailmalla nähtyjä asioita ja kokemuksia kukaan ei voi riistää minulta koskaan. Olen niistä äärettömän kiitollinen.


Oletteko muuten jo lukeneet jännittävästä telttayöstämme keskellä Tansaniaa? Tässä linkki jos haluat kurkistaa minkälaista safarilla oli yöllä. Sansibaristakin on tarkoitus kirjoittaa, se vain on päässyt unohtumaan. Ehkä tässä tulevaa matkaa fiilistellessä saan energian puuskan, ja kirjoitan jutun ulos.

Mukavaa sunnuntai-iltaa!

Ansku

perjantai 12. joulukuuta 2014

Suuri stailaushaaste

Mitä siitä tulee kun yhdistetään kaksi vaatteista kiinnostunutta, mutta tyyliltään melko erilaista bloggaajaa? No ainakin muoti- ja tyylipohdintaa siinä määrin, että asiasta kiinnostumatonta saattaisi haukotuttaa. Meitä ei kaimani Anna-Marian kanssa kyllästytä tyyliasiat, emmekä ehdi haukotella kun keskustelemme muodista tai vertailemme asukokonaisuuksiamme. Mietimme usein, että toisen kokonaisuus näyttää tosi hyvältä, vaikkei kuitenkaan omalta.

Siitä se ajatus sitten lähti.

Päätimme Secret Wardrobe-blogia pitävän Anna-Marian kanssa pistää pystyyn stailaushaasteen, jonka ainoa sääntö on, että stailaamme toinen toisemme valitsemillamme vaatteilla, asusteilla, koruilla sekä meikillä. Hämeenlinnan Marks&Spencer lähti leikkiin mukaan, samoin Hämeenlinnan Kauppakeskus Goodmanissa M&S:n tavoin sijaitseva Emotion, jonka ammattilaiset loihtivat meille meikit täydentämään valittua tyyliä.

Havainnollistaaksemme ominta tyyliämme, otimme "ennen"-kuvat, ja ryhdyimme sitten työhön.


Marks&Spencerin valikoimasta löytää omat suosikkinsa niin boheemista tyylistä innostuneet, kuin linjakkaita vaatteita etsivätkin ja kaikki siltä väliltä. Oli ilo kerätä rekille mielenkiintoisia mekkoja, kauniita neuleita, sähäkkää nahkaa, kimmeltäviä koruja sekä upeita takkeja, ja pohtia samalla miten niitä voisi yhdistellä. Minulla oli alustava suunnitelma ja jännitin lähinnä sitä, että se oleellinen löytyisi. Löytyihän se, joten minun oli melko helppo kerätä avainvaatteen ympärille tarvittavat palaset, jotta tyyli täydentyisi. Kaimallani taas ei ollut ennakkovisiota. Hän tutustui valikoimaan avoimin silmin, ja antoi idean muotoutua asurepertuaarin äärellä.


Kun rekki oli ääriään myöden täynnä, ja yksi sovituskopeista meille vallattu, siirryimme kauneusmaailman, eli Emotionin puolelle. Siellä meitä vastassa olivat hersyvän ihastuttavat meikkaajat, valmiina luomaan toivomamme lookit. Minä latelin omat ohjeeni Anna-Mariaa meikkaavalle, ja Anna-Maria vuorostaan meikkaajalle, joka otti minut käsittelyynsä.

Ihan pakko kehaista tähän väliin Emotionin ystävällistä ilmapiiriä, joka on varmistanut minut pysyvästi heidän asiakkaakseen. En ole koskaan saanut yhdessäkään Emotionissa huonoa palvelua, vaan vastaanotto on ollut aina ystävällinen ja palveluhenkinen. Plussaa myös kauniista ja valoisasta ympäristöstä, joka hellii visuaalisen ihmisen silmää kuin kaurapuuro vatsaa.


Stylistina olo oli hauskaa, mutta raskasta, joten kaunistautumisen yhteydessä oli aivan ihana nautiskella Englantilaisia herkuja, ja nostattaa näin hiukan liian alas vajonnutta verensokeria. Mark&Spencerin suolaiset keksit juustoilla, pähkinöillä, viikunoilla ja marjoilla höystettynä veivät kielen mennessään! Niin hyvää, etten melkein sanotuksi saa. Puuterin pölistessä kofeiiniton tee helli makuaistejani, ja oli ihan pakko maistaa myös rapsakka valkosuklaa cookie. Herkullista. 


Emotionin tytöt kertoivat, että heillä voi järjestää kauneusiltoja, jossa neuvoja tarvitsevia ohjataan vaikka kädestä pitäen, ja näin kinkkisimmätkin meikkaus- tai ihonhoidon pulmat ratkeavat. Mikä ihana idea vaikka kaveriporukalla, tai sitten perheen naisten kesken. Minä ilmoittaudun heti mukaan, jos kutsu kolahtaa postilaatikkoon.


Vaaterekkien, sovitusten, herkuttelujen ja kaunistautumisen jälkeen kaikki alkoi olla valmista, ja lopputulos on nyt julkistamista vaille valmis. Aloitetaan ensin minun tyylistäni, minkä Anna-Maria kekseliäästi loi.

Kaimani kertoi, että tavoitteenaan hänellä oli hyödyntää sirouttani, kapeaa vyötäröäni sekä kasvojani. Vyötärölinjan korostamisen suhteen hän joutui tinkimään, mutta vaatteita silmäillessään Anna-Maria kehitteli vision rennon naisellisesta kaupunkilookista, ja päätyi kerrostamaan melko voimakkaastikin.

"Huomion vein tarkoituksella yläkroppaan, ja kasvojen lähelle valitsin petroolin neuleen, joka syvensi entisestään kantajansa silmien sävyä. Karvahattu oli aivan pakollinen Anskun leikkisän persoonan tuntien, ilman sitä kokonaisuus olisi ollut hänelle kannettavaksi aivan liian tylsä. Vaaleutensa ansiosta hattu vei myös entistä enemmän huomiota silmiin ja viimeisteli lookin, jossa voisi hyvin lähteä shoppailupäivän päätteeksi luistelemaan Central Parkiin ja hörppimään kuumaa kaakaota", Anna-Maria kuvaa, ja lisää vielä että toki tällöin tarvittaisiin kokonaisuuteen pieni lisä, esimerkiksi lapasten tai muhvin muodossa.



Ihastuin tyyliin, kokonaisuus oli mieleinen. Oli yllättävää nähdä itsensä asussa, jonka elementtejä tuskin olisin itse valinnut. Kokonaisuus ei ollut ominta tyyliäni, mutta koen kuitenkin olevani monipuolinen pukeutuja, joten voisin helposti kuvitella itseni NYC:iin luistelemaan ja kaakaota maistelemaan. Olo olisi varmasti ihan kotoisa(lukuunottamatta niitä luistimia. En edes muista milloin olisin luistellut viimeksi). Karvahattu on asun ihanin osa, ja tahdon sellaisen itselleni. Se on asusta se palanen, jonka olisin valinnut itsekin. 

Meikki oli upea ja kokonaisuuteen sopiva. Sellainen, jollaista käytän itsekin ajoittain. Anna-Maria kertoi toivoneensa meikin lisäävän katseen intensiivisyyttä, mutta olevan kuitenkin kuulas ja sensuelli - sellainen jonka voisi kuvitella New Yorkin talvisille kaduille. 

Sellainen se minun mielestäni olikin. Varataanko jo matka?


Entä minkälainen oli minun stailaukseni?

Olen salaa miettinyt, että haluaisin joskus pukea Anna-Marian bikertakkiin, sellaiseen jossa olisi vähän rockia. Vaaleat hiukset ja musta nahka ovat hyvännäköinen pari, joten suunnitelmani oli, että mikäli löydän Marks&Spencerin valikoimasta tarvitsemani takin, suunnittelen tyylin sen ympärille. Niinhän siinä sitten kävi, että himoitsemani takki odotteli minua rekillä. Nappasin sen mukaan heti ensimmäisenä.


Hiukan kovaksikin usein mielletty rock-tyyli voi olla myös naisellinen, ja tarpeeksi aikuinen kun kokonaisuuden miettii oikein. Sopiva pari takille löytyi utuisen harmaasta mekosta, joka hurmasi minut ohuella materiaalillaan, sekä kauniilla kolmiulotteisella helmallaan. Siinä oli minusta jotain, joka sopi kauniille ja hoikkavartaloiselle kaimalleni.

Olin oikein tyytyväinen kokonaisuuteen: Hiukset olivat sopivan "laittamatta", ja hiukan pörrössä. Petrolin sininen laukku ja tumma silmämeikki toivat särmää klassiselle bikernahkatakille sekä lempeän harmaalle mekolle. Huulimeikkiä pohdiskelin etukäteen jonkinverran. Päädyin kahdesta vaihtoehdosta klassisempaan, eli nudeen. Toinen vaihtoehto olisi ollut kirkas fuksianpunainen, melkein shokkipinkki. Epäilin pinkin kuitenkin aiheuttavan epätoivotun punk-vivahteen kokonaisuuteen, joten aikuisempi nude-look pääsi käytäntöön. Metallikorut viimeistelivät kokonaisuuden.


Anna-Maria piti kokonaisuutta hauskana ja käyttökelpoisena. "Vaatteisiin ja koruihin olisin tuskin itse kiinnittänyt huomiota, puhumattakaan, että olisin osannut liittää niitä yhteen. Hempeä mekko pehmensi tosi kivasti voimakasta bikertakkia, ja teki siitä sopivasti naisellisen kokonaisuuden".

Kaimani kertoi, että tykkää yleensä sirommista ja naisellisemmista nahkatakeista, joten tällainen maskuliinisempi versio vaatisi vähän totuttelua. "Silmämeikki oli upea ja kuvausmeikkinä erinomainen, mutten tiedä tuntisinko oloani kotoisaksi näin voimakkaassa meikissä omissa arkikuvioissa".


Meillä oli äärimmäisen onnistunut päivä. Oli mielenkiintoista nähdä, mitä toinen valitsisi minulle vapaat kädet saatuaan. Olen innokas asukokonaisuuksien pohtija, joten nautin suuresti päästessäni pukemaan toista, varsikin kun tunsin hänen tyylinsä jo ennestään. "Hauskaa ja tervetullutta vaihtelua", sanoi kaimanikin, ja lisäsi vielä että kokemus ylitti odotukset. "Ihan huippua ja avartavaa nähdä mikä jonkun toisen mielestä sopii minulle. Ai niin, erityiskiitos laukusta ja kengistä, ne voisin kotiuttaa milloin tahansa"!

Valtavan suuri kiitos Marks&Spencerin lämminhenkiselle henkilökunnalle, että mahdollistitte tämän tyylileikin. Kiitos ja kumarrus myös Emotionin iloiselle ja taitavalle henkilökunnalle. Viimeistelitte tyylin erinomaisesti! Tästä on hyvä jatkaa muodin ja tyylien ihmeellisessä sekä hauskassa maailmassa.

Inspiroivaa viikonloppua ihmiset!

Ansku


P.s: Tuulannellilla on menossa kiva arvonta!

keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Superterveellinen supervanukas

Ruokavalioni on saanut viimeisten viikkojen aikana mukavia uusia tuttavuuksia, joista ainakin yhteen olen ehtinyt muodostaa jo hyvälaatuisen addiktion. Sen lisäksi että ravitsen itseäni näillä uutuuksilla, yritän tutustuttaa niihin myös lähipiirini. Mieheni on päässyt tekemään tarkempaa tuttavuutta kaikkiin mitä olen itsekin keksinyt maistaa, mutta tänään päätin testauttaa aineksia myös ystävälläni.

Kummityttäreni äiti, hyvä ystäväni Hanna poikkesi kylässä. Katoin tarjolle pannullisen vihreää teetä, sekä itse tekemääni sörsseliä, chiavanukasta. Kuulostaa tietenkin hienolta, kun voi sanoa että on itse tehnyt, mutta kai se on myönnettävä ettei sörsselin valmistus ihan rakettitiedettä ole.

Näin se sujuu:

- Kaada kippoon chian siemeniä(itse kaadoin vapaalla kädellä ehkä reilun desilitran verran)
- Kaada kippoon myös mantelimaitoa(sokeroimatonta tietenkin)(tätäkin kaadoin silmämääräisesti ehkä 2,5dl)
- Kaada kippoon raakasuklaanibsejä(muutama rkl:nen tai fiiliksen mukaan)
- Sekoita vispilällä hyvin, jotta vältät paakut
- Laita jääkaappiin noin puoleksi tunniksi(tai pidempään), jotta chiat "geeliytyvät" ja rakenne muuttuu vanukasmaiseksi. Sekoita taas.

- Viipaloi päälle banaania
- Laita tarjolle pieniin astioihin esim. erilaisia pähkinöitä, granaattiomenan siemeniä ja kookossokeria, joita voi sekoittaa sörsseliin halutessaan.

Joku siellä saattaa nyt ihmetellä, että miksi. Minäpä kerron. Chian siemenet ovat alkujaan Meksikosta. Siellä jo entisaikojen intiaanit käyttivät niitä peruselintarvikkeenaan. Siemenet sisältävät mm. runsaasti hyvälaatuisia rasvoja, reilusti proteiinia, kuituja, antioksidantteja, kalsiumia, sekä vitamiineja ja mineraaleja.

Pähkinöiden terveyshyödyt taitavat olla jo kaikille tuttuja, mutta entä granaattiomenan?

Granaattiomena on hyväksi mm. verisuoniterveydelle. Se sisältää myös rutkasti antioksidantteja ja c-vitamiinia. Se suojaa sisäelimiä kuten maksaa ja munuaisia, ja se ehkäisee syöpää sekä alzheimerin tautia.

Kaakao on ikivanha keksintö, me nykyajan ihmiset olemme vain jalostaneet siitä sokerimössösuklaata. Mutta siinä alkuperäisessä kaakaopavussa, jonka rouhemaista olomuotoa itse olen käyttänyt, on hurjasti terveyshyötyjä. Se sisältää mm. rautaa, magnesiumia, kalsiumia, sinkkiä, ravintokuituja, polyfenoleita, flavonoideja, aminohappoja jne...

No entäs kookossokeri sitten? Tavallinen valkoinen sokeri on aikamoista myrkkyä, jonka käyttöä meidän jokaisen olisi syytä vähentää. Jos sokeria joskus on kuitenkin käytettävä, voisi vaihtoehdoksi valita jotain järkevämpää, kuten kookossokerin, joka on ekologinen vaihtoehto. Tavalliseen sokeriin verrattuna siinä on paljon ravintoaineita, kuten aminohappoja, mineraaleja ja c-vitamiinia.

Viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä, mantelimaito. Lehmänmaidosta on selvinnyt tutkimusten myötä negatiivisia puolia, eikä ole enään itsestäänselvää että lehmänmaito on terveydeltään aatelistasoa. Vaikken olekkaan hylännyt lehmänmaitoa kokonaan, pyrin vähentämään sen käyttöä jonkin verran. Mm. tähän chiansiemenvanukkaaseen käytin pohjalle mantelimaitoa, joka sisältää mm. A, D, E, ja B2-vitamiinia, eikä sisällä niitä ikäviä ominaisuuksia, mitä lehmänmaidossa on. Luin muuten Fit-lehdestä eilen, että rasvattomaan maitoon lisättäisiin valkoinen väri jälkikäteen. Outo ajatus.

Olisi hauska tietää mitä te olette mieltä tällaisista terveysasioista? Kuten valkoisesta sokerista ja superfoodeista? Onko siellä innokkaita ja avoimia tyyppejä, ja jumitatteko vanhoissa tottumuksissa?

Ansku

tiistai 9. joulukuuta 2014

Kaulapanta

Yläasteikäisenä sain käsiini mustan venyvän kaulakorun. Se imitoi ehkä tatuointia, ja kiersi kaulan ympäri kuin kaulapanta ikään. Se oli olevinaan tosi hieno. Ehkä yhtä hieno, kuin peitepuikolla suditut huulet, joita olen myös "lämmöllä" muistellut viime aikoina. Peitepuikkoa en enään sotkisi huulipunaan, mutta tiedättekös mitä? Kaulapannat, ne on täällä taas. 


Noin kaksi viikkoa sitten poikkesin kaffittelemassa Niinan kanssa, ja kunnon tyyli/vaate/muoti/tms bloggaajina poikettiin myös muutamassa vaatekaupassa, noin niinkuin ohimennen. Siellä ne roikkuivat Gina Tricotin korutelineessä. Mustat venyvät kaulapannat. Nauratti. 

Hymy hyytyi kyllä nopeasti, nimittäin siinä vaiheessa kun huomasin rakastamaani inkakuviota yhdessä korussa. Kaulapantamainen sekin. Mietin ostopäätöstäni harvinaisen pitkään, ainakin kymmenen sekuntia, ennen kuin päätin että minä ja inkakaulapanta sovimme yhteen kuin pastellisävyt kevääseen(kyllä, ne tulevat taas ensi keväänäkin). 


Kaulapantaan olen tosi tyytyväinen, mutta sen sijaan kuvissa näkyvät nahkahousut ärsyttävät. Suututtavat. Suoraan sanoen vituttaa tämä kertakäyttökulttuuri ja nykypäivän surkea laatu vaatteissa siinä määrin, että suunnittelin tässä päivänä eräänä vaihtavani tyylibloggaajasta juuttisäkkibloggaajaksi. Ne eivät kai mene niin helposti rikki, kuin nämä H&M:n nahkahousut jotka olen ostanut tänä vuonna. Jumankauta. 

Ansku

perjantai 5. joulukuuta 2014

Viininpunainen ampiainen

No hups. Siitähän on jo melkein kaksi viikkoa, kun tämän postauksen kuvat otettiin. Silloin ei ollut kovinkaan hyvä päivä. Tai no, puitteet ehkä olivat suotuisat(oli vapaapäivä, vietimme laatuaikaa miehen kanssa jne.), mutta minä olin kuin ampiainen. Kiukkuinen ampiainen. Sellainen, joka odottaa kesää ja valoa, ja potee jotain kroonista ärtymystilaa. Sittemmin olo on onneksi helpottanut. Ehkä sain analysoitua asiaa tarpeeksi. Olen aika kova analysoimaan, pohtimaan ja miettimään miksi jokin asia on niinkuin se on. Varmaan vähän liiankin, jos mieheltäni kysyttäisiin. 


Yksi asia, jota olen pohtinut viime päivinä, on se kuinka kovasti nautin kun vietin pari päivää yksin. En ole aiemmin tajunnutkaan, että tarvitsen silloin tällöin yksinoloa. Jani oli työmatkalla kaksi päivää. Toissapäivän paahdoin koulutöitä aamusta iltaan, ja nautin. Eilen poikkesin ystävän kanssa kahvilla, ja sitten tein yksinäni vähän tontun töitä. Ja nautin siitäkin. Jani tuli illalla kotiin, ja onneksi koin nautintoa myös siitä. Kaksi päivää yksin riitti mainiosti.


Olen ennen ollut äärisosiaalinen. Teininä puhelinlaskut olivat hirvittävän suuria, ja parikymppisenäkin luuhasin kavereiden kanssa aina. Kolmenkympin lähestyessä löydän itsestäni jatkuvasti enemmän erakon piirteitä, näin kärjistetysti sanottuna. Vaikka puhelin on useinmiten mukana, siinä ei välttämättä ole edes äänet päällä. En oikeastaan pidä puhelimessa puhumisesta. Olen kuin isäni - vain asia puhutaan, sitten lopetetaan. Toisaalta kasvotusten saatan lörpötellä ummet ja lammet.


Tälle illalle on tiedossa kummitytön moikkaamista. Viedään myös tuo nuorempi koira kasvattajalle tehopesuun. Sunnuntaina on näyttely, nääs. Viettäkää oikein mukava ilta, ja viikonloppu tietenkin!

Ansku

P.s: Sallalla on arpajaiset! Käy kurkistamassa tästä

keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Voiko koirakin marrasmasentua?

Jokin aika sitten Noora väitti blogissaan, että olisi nähnyt auringon. Pötypuhetta, ajattelin silloin, ja kommentoinkin jotain trikkikuvaukseen liittyvää. Mutta sitten. Tänään, iltapäivällä kun tyhjensin astianpesukonetta, kummallinen valo valaisi keittiön. Katsahdin epäuskoisesti takapihalle. Valonsäteet piirtyivät sälekaihtimien lomitse paljasten sen tosiasian, etten tänä(kään) syksynä pessyt ikkunoita. Se tosin jäi vain hetkelliseksi havainnoksi, nimittäin kyllä huomion varasti kaunis valo. Kurkistelin ikkunasta taivaalle - ja kyllä, siellä se paistoi pilvien lomasta, näin jopa palan sinistä taivastakin. Se oli kuin vastaisku uutiselle, jonka kuulin kai toissapäivänä. Kuulemma marraskuussa oli ennätysvähän aurinkoisia päiviä. Jees jees, i know - tuumasin kun kuulin tuon itsestäänselvän asian. 

Menin sitten oikein ovesta ulos kummastelemaan tätä hetkellistä valoilmiötä. Luulen että meidän vanhempi koirakin piristyi auringosta, se nimittäin leikki Hertan, tuon toisen pikinokkamme kanssa. Ja sitä se ei ole kuulkaas tehnyt vähään aikaan. Olenkohan tartuttanut marrasalakulon siihenkin?


Nyt kun koirista tuli puhe, voisinkin vinkata tulevan viikonlopun Koira2014-tapahtumasta. Kennelliiton järjestämä koko perheen koiratapahtuma järjestetään nyt lauantaina ja sunnuntaina. Helsingin Messukeskuksessa pääsee silloin tutustumaan erilaisiin koirarotuihin, näkemään vauhdikkaita näytöksiä, kuulemaan luentoja, todistamaan kun 18 sankarikoiraa saa palkinnon ja vaikka mitä muuta. Mekin olemme menossa suununtaina, kun tuo nuorempi koira, Hertta menee kehään. Koiria on tulossa valtavasti, lauantain näyttelyyn osallistuu noin 6700 ja sunnuntaina noin 7000 koiraa! Jännittää, me kun emme ole koskaan olleet noin isossa näyttelyssä. Viimeksi Herttalle iski ramppikuume, parka alkoi hilseillä juuri huonolla hetkellä. Noh, ostamme vaikka sitten lohdutukseksi uuden nahkapannan(lohdutukseksi minulle, mutta Hertan käyttöön. Ni.). 

Tässä linkki Koira2014-tapahtuman sivustolle, mikäli mielit saada lisätietoa. 


Vietän tänään maratonopiskelupäivää. Aamulla kävin salilla, ja sitten olenkin istunut nenä kiinni ruudussa satunnaisia lyhyitä taukoja lukuunottamatta. Nyt päätin viettää hiukan pidemmän tauon, tällatavoin blogin päivittämisen muodossa. Oikean käden ranne alkaa vihoitella siinä määrin, että se kaipaisi ehkä taukoa tietokoneelta. Taidan lähteä koirien kanssa lenkille. Jatkan koulujuttuja sitten... Mutta hei, viestinnän ja markkinoinnin tehtävät alkavat olla melko hyvällä mallilla! Jes!

Mukavaa illan jatkoa teille!

Ansku

maanantai 1. joulukuuta 2014

All i want for christmas, is...

No mutta, nyt se on sitten alkanut. Joulukuu. Ällöttävä marraskuu on vihdoin ohi, ja ihana kaunis juhlan aika on jo melkein käsillä. Kuun vaihteen myötä joululahja-asiat mietityttävät kovasti. Olen myös pyöritellyt mielessäni postausta, jossa vinkkaisin lukijoille joululahjaideoita. Aika taitaa olla nyt kortilla, joten vinkkailut taitavat jäädä harmillisesti ensi vuoteen. Mutta hiphurraa, sen sijaan kasasin kokoon oman joululahjatoivelistani! Mutta ihan vaatimattoman vain...

La Petite Princesse-blogin Elisa heitti minulle haasteen, jonka tarkoitus on kerätä kasaan kollaasi joululahjatoivomuksista. Toiveissa ei tarvitse olla järjen häivää, eikä realismista tietoakaan.

Tällaiselta näyttää minun toiveeni:

Minun toivekollaasistani löytyy auto. Toivoisin kovasti Toyotan kaunista ja toimivaa farmaria, jolla hurauttelisin työ- ja kauppamatkat. Kesällä matkustaisimme pitkin Suomea... Toinen toiveeni on roikkunut haavekollaaseissani jo vuosikaudet. Musta Mulberryn Alexa. Unelmieni laukku, jonka liian korkea hinta pitää meidät erossa toisistamme. Kolmantena listalta löytyy valovoimainen objektiivi, joka pelastaisi tulevat syksyni. Neljäs toiveeni on jumalaisen kauniit nahkaiset nilkkurit, joiden olemassa oloa listalla ei tarvinne perustella. Viides toive on maailmanympärysmatka. Niin, että herra Joulupukki, olen ollut tosi kiltti tänä vuonna.


1. Toyota, täältä. 2. Laukku, täältä. 3. Objektiivi, täältä. 4. Nilkkurit, täältä. 5. Kuva, täältä.  


Haasteeseen kuuluisi tehdä toivekollaasit myös hänelle sekä ystävälle, mutta koska aika rientää ja koirat odottavat lenkittäjäänsä, skippaan sen tällä kertaa.

Haluaisin ehdottomasti nähdä mitä sisältäisi Katjan, Kaisan, Niinan, Anna-Marian sekä Reetan ja Nannin toivekollaasit. Ja muistakaa leidit, vaikka omat toiveeni olivatkin täysin realistisia ja odotankin aidosti osaa niistä joululahjaksi, teidän toiveidenne ei tarvitse olla näin tavallisia.

Iloa maanantai-iltaan!

Ansku

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Marraskuun viimeisen päivän ajatuksia

Aahh marraskuu. Pimeä, märkä ja synkkä kuukausi, joka on tehnyt parhaansa, jotta saisi ajettua minut raiteiltani. Viime ajat olen käyttänyt kaiken tarmoni tehokkaasti siihen, että en antaisi marraskuulle voittoa tässä jokseenkin epäreilussa taistelussamme. Valtavien mielialamuutosten, sokerinhimojen ja yleisten synkistelyjen jälkeen olen vihdoin päätynyt toteamaan, että se mikä ei tapa, ilmeisesti vahvistaa. Olin päässyt unohtamaan vanhan mottoni.  

Bloggaaminenkin alkoi tuntua jossain vaiheessa raskaalta. Oikeastaan ihan kaikki muukin alkoi tuntua siltä. Jostain syystä haalin ylimääräistä stressiä asioista, joista sitä ei missään tapauksessa kannattaisi haalia. Kuten bloggaamisesta, lempiharrastuksestani. Siinä vaiheessa piti muistuttaa itseään, että juuri mikäänhän ei ole pakollista. Eikä kukaan kuole, vaikka en kirjoittaisikaan ajatuksistani jokaisena päivänä. Ei edes jokaisena viikkona. 

Sen lisäksi, että päätin kirjoittaa vain niinä päivinä kuin huvittaa, olen tehnyt muitakin muutoksia. Pieniä vain, mutta niinhän sitä sanotaan että pienistä puroista kasvaa valtavia virtoja. Haluatko tietää yhden konkreettisen asian jonka tein tässä eräänä päivänä? Taistelin kiireista olotilaa ja turhia tykytyksiä vastaan käpertymällä peiton alle. Kyllä vain. Tein sen, mistä olen aina lähinnä vain haaveillut. Otin käteeni muotilehden, ja sitten vain keskityin siihen. Aina kun tuntui siltä, että pitäisi jo olla tekemässä jotain muuta, hengitin syvään. Ja sitten jatkoin lukemista. Maailma ei pysähtynyt, mutta oloni oli rennompi. 

Lauantaina nukuin pitkään. Aloitin aamuni tietoisesti rauhallisesti, mitenkäs muutenkaan kuin taas sitä lehteä lueskelemalla. Sitten nautin aamupalasta, enkä kiirehtinyt aamutoimienkaan kanssa. Pukeuduin rauhassa. Mietin, että jos on jo pimeää, eikä asukuvia saa, niin sitten niitä ei saa. Yksinkertaista. Ja tiedättekö mitä sitten tapahtui? Räntäsade taukosi hetkeksi, kun ajelimme iltapäivällä synttärilahjaostoksille kaupungille. Valo riitti, ja lopputulos on ok. 

Tänään heräsin kun kello soi 10.30. En taaskaan viitsinyt kiirehtiä, kun ei kerran ollut pakko. Vetelehdin sängyssä siihen asti, kunnes vatsa kurisi nälkäänsä. Pukeuduin juoksupukuun, kiristin kirkkaan väristen Asicsien nauhat, ja säntäsin lenkille. Sitten haudutin puuroa. Aika täydellinen aamu. 

Tänään on marraskuun viimeinen päivä. Sen kunniaksi, että selvisin tästä äärimmäisen pitkästä ja pimeästä kuukaudesta kohtuullisen tervejärkisenä, pukeuduin lempineuletakkiini(näkyy kuvissa). Takki vaati kaverikseen lempilaukkuni. 

Olo on nyt ihan hyvä. Lempilaukun ja takin lisäksi ehkä myös siksi, että tein päätöksen. Ensi vuonna en kärsi marraskuusta tällä tavoin. Marraskuun kestokeinoihini tulee kuulumaan paljon lempeyttä, ravintorikasta ruokaa, sopivassa määrin liikuntaa sekä mielellään myös aurinko. Olen nimittäin pohtinut kumpi on pahempi: pimeys vai kylmyys. Aiemmin koin, että pahempi vaihtoehto oli ehdottomasti kylmyys. Siksi olemme lentäneet perinteisesti helmikuussa nauttimaan auringon lämmöstä, mutta nyt olen toista mieltä. Jo viime vuoden marraskuu oli paha. Tämä on ollut vielä pahempi(tai sitten aika on kullannut muistot). Siksi ensi vuoden tavoitteeni on viettää ainakin osa marraskuusta jossain, missä aurinko paistaa lämpöisesti ja missä varpaat voi upottaa kuumaan rantahiekkaan. Olisikohan tästä uudenvuoden lupaukseksi?

Jännittävää joulukuuta!

Ansku