maanantai 20. tammikuuta 2014

Kun asiat eivät menekään suunnitellusti

Ensimmäisen varsinaisen työsarjan puolessa välissä se tuntui. Pyyhkäisi koko pään yli, tuntui kun joku mojauttaisi halolla. Luulin pääni vähintäänkin murenevan lattialle. Hauistreeni keskeytyi, tipautin painot käsistäni  ja istuin pitelemään päätäni.

Muistin joskus lukeneeni treenin aikaisesta päänsärystä. Rauhoittelin tällä tiedolla itseäni - ehkä en kuolekkaan tähän paikkaan. Tunnustelin hetken olotilaani. Sitten luovutin. Koska pienetkin liikkeet pahensivat kipua, hakeuduin pitkälleni kuntosalin pukuhuoneen penkille. Kaivoin kaikkitietävän Googlen esiin, ja etsin mahdollista syytä tälle päätäni pahoinpitelevälle ilmiölle.

Mitä luultavimmin kyseessä oli ponnistuspäänsärky. Tuo juminiskaisia kuntoilijoita vaivaava riesa. Kehonhuolto on ollut lapsenkengissä viimeaikoina(olen melko varma että lompakossani on reikä, jota kautta kaikki rahani pikkuhiljaa valuvat, eikä jäljelle jää varoja hierojaa varten). Tyhmästä päästä kärsii koko kroppa. Siinä pukuhuoneen kovalla penkillä nieleskelin kyyneleitäni. Otti vaan niin kovaa päähän, kirjaimellisesti. Kipu ei saanut minua itkemään, vaan tieto siitä että tämä yksittäinen ja arvokas vapaapäivä on pilalla. Tämän päivän treenit ovat pilalla. Ehkä koko viikon treenit ovat pilalla.


Kerroin jokin aika sitten tämän kuun suunitelmistani. Tarkotus on sulattaa niin paljon rasvaa lihasten päältä, kuin mitä on terveellisesti mahdollista kuukauden aikana, tietenkin vaivalla hankittuja lihaksia kadottamatta. Helmikuussa koittaa odotettu Afrikan reissu, ja siinä samassa hiilarivarastotkin täyttyvät riisin ja leivänsyönnin myötä. Viisi päivää on ärsyttävän kokoinen palanen kuukaudesta, kun on kyse treeneistä ja tuloksista. Vielä ei ollut salitauon paikka.

Laitoin hieroja-ystävälleni viestiä. Toivoin hänen ehtivän ottaa minut hellään huomaansa jo saman päivän sisällä. Ei onnistunut. Harmitti. Suunittelen viikon harjoitukset etukäteen, ja tiesin ettei treeneistä ennen hierontakäyntiä tule hevonkukkuakaan. Taas tuntui kuin joku löisi halolla kipeästi päähäni. Se saattoi olla kipuaalto, tai sitten se oli pettymys.

Olen tehnyt suuren ajatustyön treenieni suhteen. Olen kouluttanut mieleni siihen, että teen tietyt treenit viikossa. Nykyisin haluan mennä kuntosalille. Se on rutiinia ja salakavalasti muuttunut elämäntavaksi. Olen tarkka treeneistäni: teen sen, mitä olen suunitellut.

Olen ihmisenä melko ehdoton ja pyrin täydellisyyteen myös työssäni. Epäonnistuminen ei ole ok. Joskus niitä tulee eteen väistämättä, mutta otan opikseni. Painan asiat tarkasti muistiini, enkä tee samoja virheitä uudestaan. Erikoista onkin, ettei koko elämäni ei ole näin tiukkaa. Esimerkiksi kotitöiden suhteen teen mitä viitsin.


Olen tässä joutessani nyt miettinyt näitä juttuja. Miksi tunnen näin? Miksi tuntuu kuin maailmanloppu koittaisi, jos treenisuunitelmiin tuleekin muutos? Olenko suorittaja? Pohdin myös keinoja kuinka voisin muuttaa ajattelutapaani hitusen rennompaan suuntaan. Se tuntuu vaikealta, koska koen sen laiskuutena(en sitä ajattelemista, vaan sen rennomman suhtautumisen). Ehkä pelkään myös ajautuvani takaisin lähtöpisteeseen. Toisaalta, ymmärrän tietenkin elämän jatkuvan. Treenit alkavat uudelleen sitten kun pystyn treenaamaan, mutta tämä tammikuinen lihakset näkyviin-prokkikseni ei mene aivan käsikirjoituksen mukaan. Ajatus siitä tuntuu pahalta. Motivaationi olisi tosi kova.

Kotiin päästyäni odotin kipulääkkeen ja lihasrelaksantin vaikutusta. Nukuin kolme tuntia. Myöhemmin mieheni hieroi kipeitä hartioitani. Olo koheni jonkinverran. Päätin, että jos pääni ei vihlo aamulla, lähden salille - teen ihan kevyesti.

Päänsärkyä ei ollut. Sensijaan, herätessäni niskaani viilsi kipu. En saanut päätäni käännettyä.
Sitten alkoi naurattaa. Kohtalo ilmeisesti päätti antaa kertarysäyksellä siedätyshoitoa pettymyksien kohtaamiseen ja suunitelman muutoksiin. En voi tehdä tälle asialle mitään, joudun vain sietämään. Siksi päätin löytää tästä jotain opittavaa.

Tämän hetken huomioni ovat;
1. Kehonhuollosta ei voi säästää. Aion käydä hierojalla jatkossa säännöllisesti.
2. Voin silti vaikuttaa ruokavaliolla ja lenkkeilyllä(en siis aio luovuttaa, vaan jatkan hommaa tammikuun loppuun niinkuin päätin).
3. Se mikä ketuttaa, siedättää.
4. Olen ehkä suorittaja, ehkä joissain asioissa perfektionistikin. Olen ylpeä näistä piirteistäni, enkä halua muuttua. Ne ovat osa persoonaani, ja koen ne myös vahvuutenani. Yritän kuitenkin jatkossa ajatella hiukan lempeämmin.
5. En vaivu enään epätoivoon, kun jokin vastaava tilanne tulee eteen. Yritän käyttää sen energian asian selvittämiseen.

Nyt tätä kirjoittaessani, olen juuri nielaissut aamupuuron viimeisetkin rippeet. Aamuaerobinen on takana, ja pian uhmaan pakkasta, kun lähden tarpomaan kohti kuntosalia. Kohta nähdään miten naisen käy ja oliko viiden päivän pakkosalilomasta hyötyä.

Aurinkoista päivää!

Ansku

5 kommenttia:

  1. Auts, ei kuulosta kivalta. Tiedän hyvin tunteen, kun haluaisi mennä ja tehdä, mutta ei sairastelun vuoksi voi.. Salilla käynti on vaan niin koukuttavaa niin kuin toki muutkin urheilulajit niiden harrastajille. Toivottavasti se olo siitä paranee ja treeni alkaa taas kulkemaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :)
      Eilen pääsin sitten joo treenaamaan, ja kulki kohtuullisesti vaikka huomaan kyllä kireyttä niskan ja lavan seudulla edelleen :/

      Poista
  2. Voi kurjuus. Tuo ei nyt kyllä kuulosta mitenkään kivalta tuommoinen. Toivottavasti paranet pian ja kehokin tulee mukaan tavoitteeseesi :) Tsemppiä! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suur kiitos! Kyllä se varmaan siitä helpottaa. Vain pientä jumitusta enään :)

      Poista
  3. Oliko se sellainen pistävä kipu, kuin olisi verisuoni katkennut päästä? Sellainen kipu on tullut pariin otteeseen salilla ja painot tipahtaneet siihen paikkaan. Ei kyllä toivoa treenin jatkamisesta sen jälkeen.

    Selkeästi olet saanut jo paljon tuloksia aikaiseksi. Hyvältä näyttää. :)

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!