maanantai 10. maaliskuuta 2014

Minkälainen koiranpentu meille oikein tulikaan?

No niin. Vähän reilu viikko on nyt kulunut siitä kun meille muutti pieni, pörröinen ja niin rakas Berninpaimenkoiranpentu. Ja kuulkaa, voin ihan suorilla myöntää etten muistanut pikkupentuajan olleen toisen koiramme kohdalla ihan näin vaativaa. Ehkä siksi ettei se ollut.


Ensimmäiset kolme yötä Hertta nukkui huonosti. Se vinkui ja touhusi. Päivällä pentu olisi mielellään vedellyt sikeitä. Niinpä ensimmäinen duuni oli kääntää vuorokausirytmi niin, että yöllä nukutaan ja päivällä touhutaan. Ja kyllä, päivällä meillä todellakin touhutaan. Epäilen että pennun kasvattaminen on työläämpää kuin lasten.


Olemme jakaneet talomme rauta-aidalla kahtia. Pennun pääsy olohuoneeseen sohvaa kalvamaan ja sähköjohtoja nakertelemaan on evätty. Tämä on toiminut ihan kohtuullisesti. Silti, kun silmä välttää, pentu kyllä keksii mikä on se kielletty hedelmä. Ja sitten se syö sen. Hertta nakertaa takkaa tai sitten keittiön tuolinjalkoja. Myös maton repiminen on hirvittävän hauskaa. Ja kyllä, kiitos kysymästä, lattiamme pursuilevat koiranleluja ja luita joihin voisi pienet naskalihampaat upottaa. Matto toisensa perään on takavarikoitu. Yksi on kuitenkin jätettävä paikalleen liukastumisen ehkäisemiseksi.


Koulutuksen aloitimme heti. Istu, maahan, odota-käskyt toimivat jo kohtuullisesti. Siis siihen nähden että Hertta on ollut meillä vähän yli viikon. Ja siihen nähden että se on mahdottoman itsepäinen. Ruokakuppia odotetaan kauniisti istuen, ja pissat hän tekee joko sanomalehdelle tai ulos jos ollaan sinne ehditty. Pissaaminen käskystä ei vielä toimi. Toistoja, toistoja lisää siis. Muutaman kerran olen kokeeksi pyytänyt Herttaa pissaamaan. Tällöin pentu nostaa katseensa ja odottaa herkkupalan tipahtavan suuhunsa. Käsky on yhtä kuin herkku. Hertan mielestä. Itse olen toista mieltä, joten harjoitus jatkuu.

Vaikka tämä karvainen tapaus on hirvittävän perso nameille, on silti kontaktin saaminen ulkona haasteellista. Useinmiten Hertta juoksee luokse kuulleessaan oman nimensä tai tänne-käskyn, mutta vaikka muuttuisin jättiläismäiseksi hotdogiksi silloin kun kyseessä on jäniksen papanat tai naapurin lapsi, hodari jää kakkoseksi.


Pentu on todella rohkea, utelias ja äärimmäisen omapäinen. Olen jatkanut kulkuani talon toiselle puolelle sen jäädessä itsepäisesti yksin napottamaan etupihalle. Aikaa kuluu. Helposti vasta monen minuutin kuluttua pentu juoksee perääni. Kyse on tahtojen taistelusta.

Koulutusmetodiini kuuluu herkkuja, herkkuja ja herkkuja sekä paljon kehuja. Mutta niin vain jäniksen papanat ovat kiinnostavampia. Saa nähdä minkälaiseksi tuo mussukka kasvaa.

Kaikille pennusta haaveileville haluan muistuttaa, ettei se ole kuulkaa helppoa. Pentua ei koskaan tule ottaa heppoisin perustein, mutta lisäksi mielessä tulee olla suunitelma kuinka selvitä niin että pennusta kasvaa yhteiskuntakelpoinen. Tai edes sellainen jonka kanssa voi asua samassa talossa.

Vaikka meillä oli selvä suunitelma, taktiikka ja etukäteen sovitut metodit, ollaan me Janin kanssa kumpikin välillä ihan poikki. On vaikeaa olla järjestelmällisen suunitelmallinen, kun väsyneenä yrität hauskuuttaa tai kouluttaa pentua joka a: puree koko ajan kipeästi rannettasi, lahkeitasi, tai korvaasi tai b: nakertelee lattialistoja. Aina välillä tekisi mieli luovuttaa ja piiloutua vessaan.

Mutta sitten. Kun pentu käpertyy syliini ja painan pääni sen pehmoista turkkia vasten, tiedän että tämä on kaiken vaivan arvoista. Pennusta kasvaa meidän paras ystävämme. Olen varma siitä. Se tuoksuukin niin suloiselta.

Ansku

29 kommenttia:

  1. On se niin söpö! :) Ja kuulostaa tutulta tuo pentuaika.. Meillä ensimmäisen kanssa kaikki meni vähän liiankin helposti ja tyrmistys oli suuri, kun toinen pentu tuli ja kaikki olikin kaksin verroin työläämpää. Koko ajan oltiin tekemässä pahuuksia.. :D Onneksi meidän nuorinkin on nyt jo vuoden ja oppinut talon tavoille :)

    Kaisa/The Style Jungle

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuinka pian se oppi? Menikö koko vuosi vai jo aiemmin? Toisinsanoen, onko meillä toivoa? :D :D

      Poista
  2. Voi tuo pentuaika. Muistuu vielä mieleen, vaikka siitä onkin pien jo 11 vuotta aikaa. Meillä tuo pieni tasmaniantuholainen sai aikanaan syötyä yhden kokonaisen sängyn. Joo, siis kääpiöpinserinpentu. Hurja tuholainen olikin. Mutta kun vain jaksoi tosiaan nähdä vaivaa siihen koulutukseen, kouliutui sieltä paras kaveri ja mitä rakkain tietysti.
    Ihana tuo teidän pallero on, voi apua!♥ Omistajille kärsivällisyyttä pentuajaksi ;)♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Apua, sängyn! Huh hei, katsotaan miten meidän käy. Kiitos tsempistä <3 <3

      Poista
  3. Aivan älyttömän suloinen pentu :)

    VastaaPoista
  4. Hah tämän takia mulle ei jäänyt yhtäkään meidän pentueesta! :D En riittäisi aika ja kärsivällisyys. Onneksi sulla riittää ja kyllähän se työ sitten palkitaan. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahaa! Olis syytä riittää, muuten tiedossa on ongelmia. Mutta eiköhän se niin mene että kaikki aikanaa. Myös se että koira oppii hommat :)

      Poista
  5. Voi elämä, miten suloinen. Mutta joo, mä olenkin ottanut kaikki kolme koiraani kodinvaihtajina ja jäänyt kokematta nuo pentuajan ihanuudet :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanuudet ja kamaluudet :D Kyllä mä välillä mietin miten helpolla olisi päässyt aikuisen kanssa, mutta toisaalta saanpahan opettaa itse tavoille. Tiedä sitten onko se hyvä vai huono. Pian se nähdään :D

      Poista
  6. Niin ihana berni!:) Meilläkin on joskus ollut berni ja ehdottomasti meinaan ostaa sellaisen vielä joskus<3 Niin ihana rotu<3

    http://sofiawilhelmiina.blogspot.fi/

    VastaaPoista
  7. No on kyllä täpäkän näköinen pikku kaveri :D.

    VastaaPoista
  8. Heh, tuntuu näköjään olevan pikemminkin sääntö kuin poikkeus tuo, että toinen koira osoittautuu haasteellisemmaksi kuin ensimmäinen. Näin meilläkin. ;) Tosin varmaan on paljon merkitystä silläkin, että ensimmäinen on ollut se ainoa koira, kun taas toisen tullessa on jo se yksi karvakaveri entuudestaan. :) Tsemmpiä pentuaikaan, itselläkin on vielä ihan tarpeeksi tuoreessa muistissa...! ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. Omat haasteensa tuo sekin että on toinenkin koira ja joka asia pitää miettiä senkin kannalta :D Kiitos, tsemppiä tarvitaan!

      Poista
  9. Siis niin hellyyttävät kaverukset ja toi kuva, jossa hän nojailee suhun on niin aaaawwww <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hihii! Onhan nuo aikamoiset muruset <3

      Poista
  10. On se vaan niin suloinen <3 Kaikin puolin ihana. Minä olen koiraihminen, mutta myönnän suoraan, että en koiraa itselleni halua. Ihastelen muilla, mutta minun hermoni eivät kasvattamiseen riittäsi. Ehkä hyvä, että tämän on itse sisäistänyt, voin ihastella muilla eikä silti käy mielessäkään harkita omaa suloisuutta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, sun kaltaisia ihmisiä tarvittaisiin enemmän. On paljon tyyppejä ketkä ottaa koiran tajuamatta mihin ryhtyvät, ja kuvittelevat sen olevan helppoa :D Saat multa hatunnoston :)

      Poista
  11. Aivan kuin meidän Berni, jäniksenpapanat ulkona suurta herkkua, yök. Vaikka puruleluja olohuone täysi niin on saanut tuhottua muutamat yöppärin housut, yhdet verkkarit, yhden untuvatakin, repeämiä sormikkaisiin, yksi kulma listasta yrsitty, kokeiltu hampaita ruokapöydän jalkaan (auttoi kun laitoimme sellaista puremisen esto suihketta) ja sohvan kulmassa ollaan heti kiinni jos satut sohvalle istahtamaan. Aamulla herätys klo 5.30 viimeistään. Kyllä toi lapsi oli helpompi kasvattaa ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi voi. Pidän siis jatkossakin kiinni siitä ettei Hertalla ole asiaa olohuoneeseen :D

      Poista
  12. Voi että kuinka suloiselta teidän pentu näyttääkään<3 Niin hankalaa kuin pennun kanssa voikin olla, niin on se kyllä vaan sen arvoista!

    VastaaPoista
  13. Hän on kyllä niin valloittavan suloinen! Meillä meni Kookoksen pentuaika yllättävän helposti, mutta kuten monien chihu-urosten kanssa, ei sisälle ruikkimisesta meinannut tulla loppua. Miehuus sitten vietiin vajaan parin vuoden iässä, jonka jälkeen sai meidän verhot ja sohvannurkatkin olla vihdoin rauhassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hui. Pari vuotiaanakin vielä ruikki? Siinä oli kans itsehillinnälle tarvetta :D

      Poista
  14. Oo, kun hän on suloinen!! Tuo pentuaika on aina sekä ihanaa, että raskasta. Kun joskus aikoinaan nousi sängystä tukka pystyssä silmät ristissä ja astui suoraan lämpöiseen liukumiinaan, oli huumori kaukana! :D Kyllä se vielä palkitsee, kun huomaat, että tuo itsepäinen karvapallo alkaa iän lisääntyessä kunnioittaa ihan eri tavalla.Tässä tilanteessa se ei toki vielä lohduta. ;) hihi.. Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei hitsi, onneksi tuollaista ei olekkaa vielä käynyt meillä :D Kiitos tsempistä, sitä tarvitaan. Mutta juu, olen varma että tilanne muuttuu kun ikää tulee ja jaksaa vaan olla johdonmukainen :)

      Poista
  15. Voi mikä ihanuus <3 Niin söpö tapaus. Meillä taas toinen on ollut niin paljon helpompi ettei tosikaan! En tiedä kummin päin on parempi, mutta nyt ainakin ollaan tosi tyytyväisiä ;D

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!