sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Marraskuun viimeisen päivän ajatuksia

Aahh marraskuu. Pimeä, märkä ja synkkä kuukausi, joka on tehnyt parhaansa, jotta saisi ajettua minut raiteiltani. Viime ajat olen käyttänyt kaiken tarmoni tehokkaasti siihen, että en antaisi marraskuulle voittoa tässä jokseenkin epäreilussa taistelussamme. Valtavien mielialamuutosten, sokerinhimojen ja yleisten synkistelyjen jälkeen olen vihdoin päätynyt toteamaan, että se mikä ei tapa, ilmeisesti vahvistaa. Olin päässyt unohtamaan vanhan mottoni.  

Bloggaaminenkin alkoi tuntua jossain vaiheessa raskaalta. Oikeastaan ihan kaikki muukin alkoi tuntua siltä. Jostain syystä haalin ylimääräistä stressiä asioista, joista sitä ei missään tapauksessa kannattaisi haalia. Kuten bloggaamisesta, lempiharrastuksestani. Siinä vaiheessa piti muistuttaa itseään, että juuri mikäänhän ei ole pakollista. Eikä kukaan kuole, vaikka en kirjoittaisikaan ajatuksistani jokaisena päivänä. Ei edes jokaisena viikkona. 

Sen lisäksi, että päätin kirjoittaa vain niinä päivinä kuin huvittaa, olen tehnyt muitakin muutoksia. Pieniä vain, mutta niinhän sitä sanotaan että pienistä puroista kasvaa valtavia virtoja. Haluatko tietää yhden konkreettisen asian jonka tein tässä eräänä päivänä? Taistelin kiireista olotilaa ja turhia tykytyksiä vastaan käpertymällä peiton alle. Kyllä vain. Tein sen, mistä olen aina lähinnä vain haaveillut. Otin käteeni muotilehden, ja sitten vain keskityin siihen. Aina kun tuntui siltä, että pitäisi jo olla tekemässä jotain muuta, hengitin syvään. Ja sitten jatkoin lukemista. Maailma ei pysähtynyt, mutta oloni oli rennompi. 

Lauantaina nukuin pitkään. Aloitin aamuni tietoisesti rauhallisesti, mitenkäs muutenkaan kuin taas sitä lehteä lueskelemalla. Sitten nautin aamupalasta, enkä kiirehtinyt aamutoimienkaan kanssa. Pukeuduin rauhassa. Mietin, että jos on jo pimeää, eikä asukuvia saa, niin sitten niitä ei saa. Yksinkertaista. Ja tiedättekö mitä sitten tapahtui? Räntäsade taukosi hetkeksi, kun ajelimme iltapäivällä synttärilahjaostoksille kaupungille. Valo riitti, ja lopputulos on ok. 

Tänään heräsin kun kello soi 10.30. En taaskaan viitsinyt kiirehtiä, kun ei kerran ollut pakko. Vetelehdin sängyssä siihen asti, kunnes vatsa kurisi nälkäänsä. Pukeuduin juoksupukuun, kiristin kirkkaan väristen Asicsien nauhat, ja säntäsin lenkille. Sitten haudutin puuroa. Aika täydellinen aamu. 

Tänään on marraskuun viimeinen päivä. Sen kunniaksi, että selvisin tästä äärimmäisen pitkästä ja pimeästä kuukaudesta kohtuullisen tervejärkisenä, pukeuduin lempineuletakkiini(näkyy kuvissa). Takki vaati kaverikseen lempilaukkuni. 

Olo on nyt ihan hyvä. Lempilaukun ja takin lisäksi ehkä myös siksi, että tein päätöksen. Ensi vuonna en kärsi marraskuusta tällä tavoin. Marraskuun kestokeinoihini tulee kuulumaan paljon lempeyttä, ravintorikasta ruokaa, sopivassa määrin liikuntaa sekä mielellään myös aurinko. Olen nimittäin pohtinut kumpi on pahempi: pimeys vai kylmyys. Aiemmin koin, että pahempi vaihtoehto oli ehdottomasti kylmyys. Siksi olemme lentäneet perinteisesti helmikuussa nauttimaan auringon lämmöstä, mutta nyt olen toista mieltä. Jo viime vuoden marraskuu oli paha. Tämä on ollut vielä pahempi(tai sitten aika on kullannut muistot). Siksi ensi vuoden tavoitteeni on viettää ainakin osa marraskuusta jossain, missä aurinko paistaa lämpöisesti ja missä varpaat voi upottaa kuumaan rantahiekkaan. Olisikohan tästä uudenvuoden lupaukseksi?

Jännittävää joulukuuta!

Ansku

torstai 27. marraskuuta 2014

Hyvää huomenta

Miltä kuulostaisi aamun aloitus suklaisella chia-avokadovanukkaalla tai vanilja-puolukkakakulla? Perään voisi kulauttaa hedelmäisen smoothien, ja viimeistellä nautinnon vaikkapa lakritsafudgella. Kuulostaa ihanalta - ehdottomasti herkkupäivän antimilta, joku voisi ajatella. Mutta mikseipä elämä voisi olla vähän enemmän herkkuja ja nautintoja, varsinkin kun ne ovat nykyisin täynnä terveyttä ja hyvää oloa. Pullamössöaikakausi alkaa olla ohi, ja terveelliset elämäntavat valtaavat itselleen jatkuvasti enemmän tilaa. Hyvä näin.

Raakaruuan ja terveellisten elämäntapojen ystävänä tunnettu Karita Tykkä on pistänyt tuulemaan. Alkuvuodesta hän julkaisi ensimmäisen kirjansa, Raakaa ja makeaa. Kirja sisältää yli 50 raakajälkiruokareseptiä. Mutta ei se tähän jäänyt. Tiistaina nimittäin julkaistiin naisen toinen reseptikirja, johon on koottu 93 aamiais- välipala- ja brunssiohjetta. Kaikki ehtaa ravinnerikasta raakaruokaa.

Kirja on taitettu kauniisti ja kokonaisuus on todella miellyttävä - sitä tekee mieli selata ja plärätä! Pääsin tutustumaan opukseen erinomaisen hyvänä ajankohtana, nimittäin ravinto ja raakaruoka kiinnostavat nyt kovasti. Viherpirtelöitä olen surautellut jo vuosikaudet, ja aika moneen superfoodiinkin on tullut tutustuttua. Raakakakun valmistusta en kuitenkaan ole vielä testannut, mutta kirjan ohjeiden myötä tämäkin asianlaita korjaantunee piakkoin. Pitäisi vain osata valita kokeilisinko laventeli-mustikkaleivoksia, vai kuorrutettua minttusuklaa-fudgekakkua vai...


Ihanaa päivää!

Ansku

maanantai 24. marraskuuta 2014

Harmaa neuletakki

Klikkasin itseni äsken Helsingin Sanomien sivuille. Jos olisin juuri nielaissut kulauksen teetä, olisi se luultavasti päätynyt väärään kurkkuun - ehkä jopa nenään, nimittäin yht`äkkiä tietokoneeni alkoi puhua. Se vaati saada tietää kärsinkö tukkoisesta nenästä tai jostain muusta flunssan oireesta. Ei, en kärsi, ajattelin ja läppäsin pelästyneenä äänet pois koneesta. Perhana kun pelästyin. Ei saisi laittaa tuollaisia yht`äkkisiä mainoksia pyörimään nettisivuille.

Nyt kun säikähdyksen oireet ovat jo laantuneet, pysähdyin miettimään, milloin oikeastaan olen ollut flunssassa viimeksi. Täytyy myöntää etten ihan vähään aikaan. Olen jopa vitsilläni hiukan ylimielisesti todennut, ettei minuun mitkään taudit tartu, kun syön niin terveellisesti. Tällä tarkoitan sitä, että yritän pitää huolen siitä, että saan kaikki tarvitsemani ravintoaineet, ja mielellään vähän päälle. Syön silti myös herkkuja.


Viime viikolla ostin Chian siemeniä. Mm. Meksikossa viljellyt pikkuiset terveyspommit ovat minun ruokavaliossani aivan uusi, mutta kaivattu tuttavuus. Spirulinat ja Gojit on jo testattu, nyt oli aika jollekin uudelle. Suunnittelin viikonloppuna jopa jättäväni kokonaan (jälleen kerran) sokerin ja valkoiset jauhot pois ruokavaliostani, kun silmissäni kiiluivat vain avokado-chia-raakakaakaomousset. Noh. Sitten tuli sunnuntai.


Sunnuntaina juhlittiin siskontytön syntymäpäiviä. Viekkaat sukulaiseni olivat leiponeet kinuskikakkua sekä mokkapaloja - juuri niitä leivonnaisia, joista en vain VOI kieltäytyä. Niinhän siinä sitten kävi, että nonparellin murusia suupielestäni pyyhkien päätin, että kyllä kylässä voi herkutella, vaikka sitten sokerilla ja jauhollakin. Unohdetaan ne kuitenkin normiarjesta sekä omasta keittiöstä.

Siitä tulikin mieleeni, että nälkähän tässä jo onkin. Taidan kurkistaa jääkaappiin...

Ansku

perjantai 21. marraskuuta 2014

Neule ja samettihame

Olen istunut taas tässä tietokoneeni ääressä melkein koko päivän. On siis syytä painaa läppärin kansi kohta kiinni, ja lähteä viettämään iltaa ulos, ravintolaan. Mutta jutellaan kuitenkin ensin vähän tästä päivästä.

Kun kello aamulla kahdeksalta soi, torkutin. Mutta vain kymmenen minuutia. Sitten nousin, join vettä ja tein kevyet venytykset jalkojeni lihaksille. Olen huomannut tämän herättelevän vielä uinuvat kinttuni melko hyvin. Eivät ne parat ymmärrä herätä samaan aikaan kuin muu kroppa. Sitten kaivoin takkiviidakon keskeltä juoksuvaatteet esiin. Täytyy sanoa, että tämä on melko raivostuttuvaa aikaa pimeyden lisäksi myös siksi, että eteisen naulakossa roikkuvat nyt paksummat untuvatakit sekä plussakelin nahkarotsit - eikä voi sanoa, että sulassa sovussa. Takkiparat on ahdettu eteisen syvennykseen niin, että kun otat sieltä yhden, kaksi muuta tulee mukana.


Ihmeen kaupalla juoksutakki kuitenkin löytyi. Volbeatin Radiogirlin tahdittamana säntäsin ovesta ulos, nuorempi koira vasemmalla puolellani ja pääni aivan umpijäässä jo ensiaskeleilla. Ulkona oli kylmä. Ei siinä tosin kauaakaan mennyt, kun päästä puski jo hiki, ja sormetkin lämpenivät. Noin kahdeksan kilometrin lenkin jälkeen puuskutin eteisessä. Potkin lenkkarit jalasta, laitoin koiralle vettä ja pujahdin kuumaan suihkuun lämmittelemään kylmettyneitä reisiäni.


Hoitoaineitta hiuksiin hieroessani mieli alkoi tehdä vohveleita. Tai ehkä lettuja! Jotenkin niiden suloinen tuoksukin osui jo nenään... Onneksi tajusin ihmetellä sitä. Vettä valuen hyökkäsin kylpyhuoneen lämmöstä keittiöön. Kas, olinkin laittanut väärän levyn päälle, ja tyhjä mutta rasvainen paistinpannuhan se siellä kuumeni vesikattilan sijaan. Ärsytti. En saanutkaan lettuja! Ja oikeastaan minun puolestani tämä jo yli viikon kestänyt veden keittäminenkin alkaisi jo riittää. Eilinen aamutee maistui niin pahalta, etten kyennyt nauttimaan sitä loppuun. Vesijohtoihimme päätynyt bakteeri tarkoittaa sitä, että ennen niin raikas vetemme maistuu nyt lähinnä uimahallin lasten altaalta kloorauksen vuoksi. Yhh.


Suihkun jälkeen palkitsin itseni kaurapuurolla, johon sekoitin mustikoiden ja maidon lisäksi raejuustoa. Sitten aloin opiskeluhommiin. Nyt markkinointisuunnitelman pohja alkaa olla valmis, mutta budjettiosio jumittaa ärsyttävästi. Päätin vähän aikaa sitten, etten tee markkinointisuunnitelman kanssa samaa virhettä, kuin viestintäsuunnitelman kanssa: aion tehdä sellaisen jonka osaan, turhia stressaamatta, ja otan sitten palautteesta opikseni, jotta voin tehdä seuraavan paremmin. Pitäähän ihmisellä tavoitteita olla. En vaan ymmärrä mikä tämä tuskanhiki ostallani sitten on?

Ihanaa iltaa teille sinne! Minä lähden nyt syyöömään.

Ansku

torstai 20. marraskuuta 2014

Leijonankeltainen hame

Tänään on kiva päivä. Minä vietän nimittäin vapaapäivää. Siis ihan oikeaa vapaapäivää. Sellaista etten avaa edes koulukirjaa, niinkuin melkein kaikkina muina vapaapäivinäni tuppaan tekemään. Ihan kohta käynnistän auton, ja sitten hurruuttelen Lempäälään hengailemaan.

Viime viikon torstaikin oli mukava. Aamun huhkin kyllä töissä, mutta illalla sain maistella hiukan kuohuvaa, mikä on silloin tällöin tosi jees. Kotikaupunkiini Hämeenlinnaan avattiin tovi sitten odotettu kauppakeskus. Nimensä se sai Hämeenlinnassa syntyneeltä laulaja-säveltäjä Irwin Goodmanilta. Jo edesmenneen miekkosen biisejä onkin tullut kuunneltua. Lapsena isän toimesta vinyyliltä tai c-kasetilta, ja teininä poikaystäväni kaverin autossa. Siinä oli kovan luokan Irwin fani. Miten nostalgista! Muistan niin monet kerrat uikkiksella(uimahallin parkkipaikka), kun istuttiin autossa, juteltiin ja taustalla soi Irwin Goodman.


No, se siitä nostalgisoinnista. Nyt on uuden aika, ja viime torstaina kippisteltiin juuri avatulle Marks&Spencerille. Minä lähdin tarkistamaan vaateliikkeen tarjontaa mustassa pooloneuleessa, leijonankeltaisessa hameessa, ja viininpunaisissa asusteissa. Tykkäsin yhdistelmästä tosi paljon.


Illan juonsi upea Anne Kukkohovi. Muotinäytöksen sekä tervetuliaispuheiden jälkeen pääsin hypistelemään tarjontaa. Löysin monta kivaa juttua. Janin mukaan jokainen vastaantullut laukku aiheutti jonkinlaisen ihastuksen kiljahduksen. Tiedä siitä sitten... Minäkö muka kiljuisin ihanan laukun vuoksi?

Ainakin hääpäiväpuseron löysin. Vai mitä sanotte, eikös kävisikin kivasti hääpäivän viettoon tuollainen sydänkauluspaita? Pian sekin nimittäin on. Pumpulihääpäivä. Kaksi vuotta naimissa.


Oikein mukavaa torstaipäivän jatkoa teille! Palataan taas.

Ansku

maanantai 17. marraskuuta 2014

Mitä (kauppa)kassini sisältää?

Katselin vihreää röpeliäistä pintaa, kun avokado lipui eteenpäin mustalla hihnalla. Vihreä salaatti ja mantelit seurasivat perässä. Siinä ostoksiani kaupan jonossa katsellessani, palautui mieleeni monta vuotta vanha postaustyyppi; mitä kassini sisältää. Minun veskani on nielaissut rahapussin, avaimien, kalenterin ja harjan lisäksi ainakin vanhan junalipun, kuitteja ja muistilappuja(muistilaput on minun juttuni. En koskaan käytä puhelimeni muistikirjaa - saati kalenteria, vaan kaikki pitää kirjoittaa käsin paperille). Ehkä vähän tuhmaa tylsää(miten nii kattonu Putousta?). 

Sitten sain ajatuksen. Mitäpä jos paljastaisinkin mitä ostokassini sisältää? Ihminenhän on melko utelias eläinlaji. Voisi olla mielenkiintoista tietää myös teidän muiden ostoskassien sisältö. Kaupassa kun en koskaan kehtaa vakoilla ja tirkistellä, vaan käännän pääni häveliäästi pois, niinkuin silloinkin kun jonossa edellä oleva näppäilee pankkikorttinsa numeron maksaessaan ostoksensa. Eihän se minun asiani ole, ajattelen. Mutta entä jos voisikin olla? Mitä jos löytäisin vaikka jonkun uuden lempituotteen?
Tässä on minun viimeviikkoinen ostoskassini sisältö: tarjousjauhelihaa, inkivääriä ja pekaanipähkinöitä. Gifflar-pikkupullia, luomuomenoita ja päärynöitä. Manteleita, nakkeja ja avokadoa. Lehtikaalia, rahkaa ja muotilehti. Raejuustoa, salaattia sekä marjoja. Koiralle luu.  

Mitä sinun kassisi on nielaissut? 

Ansku

perjantai 14. marraskuuta 2014

Hopeiset housut

Sitähän aina sanotaan, että terveellinen ruokavalio ja liikunta saavat olon energiseksi ja aikaansaavaksi. Minä taidan olla poikkeus sääntöön. Vaikka kuinka pudottelen tyrninmarjoja ja avokadon kimpaleita pirtelööni, ja juoksen lenkkiä raikkaassa ulkoilmassa, poden jonkinlaista uupumuksen kaltaista tilaa. Tämä ajankohtainen aihe taitaa olla vanhan kunnon kaamosmasennus. Oireethan ovat aivan selvät: hiilihydraattipitoisia ruokia tekisi mieli mussuttaa aamusta iltaan, ja joudun pakottamaan itseni kuntoilemaan. Aamuisin on tosi vaikea nousta, mielikin on maassa eikä tavanomaista tarmokkuutta riitä enään iltapäiviin, vaikka juuri aamulla olisikin nautiskellut energisestä olosta(niinkuin tänään).

Asukuvien ottaminenkaan ei nyt nappaa. Tosin tälle eriskummalliselle ilmiölle löytyy pimeyden lisäksi toinenkin syy: jos vietän kotipävää opiskellen, pukeudun korkeintaan vihreäruudullisiin olohousuihin ja samettiseen aamutakkiin, jonka sain mieheltäni joululahjaksi. Mikäli riennän töihin, pukeudun vain astetta paremmin. Vedän silloin työmatkan ajaksi päälleni farkut ja hupparin. En siis kertakaikkiaan pukeudu tällä hetkellä.

Pari viikkoa sitten tuli vedettyä ylle jotain muuta kuin pehmeät olohousut - jotka tosin ovat niin mukavat etten toisaalta haluaisi riisua näitä lainkaan(kyllä, ovat jalassa nytkin).

Miellän hopean talviseksi väriksi. Siksi aikoinaan Lindexiltä hankitut hopeanhohtoiset pöksyni ovat pysytelleet kaapin perimmäisessä nurkassa. Kun kerran luntakin on jo saatu vaihtelevasti pitkin Suomea, kaivoin talvihousut esiin. Housujen kaveriksi päätyivät tumman harmaa pitkähkö toppi sekä valkoinen bleiseri, ja koska tiedossa oli paljon jalkojen päällä oleilua, varustauduin semimukavilla kiilakorkoisilla kengillä.

Muistaakseni tuokin päivä, kun kaimani nämä kuvat nappasi, oli synkeän sateinen. Iloksemme pääsimme kuitenkin lainaamaan PR Toimisto Republicin ja Canonin kuvausseinää, joten rähmäinen ilma ei suuremmin haitannut. Siis jollei lasketa jälleen kerran osittain suoristuneita hiuksiani(pitäisi ottaa opiksi Pirkolta).

Ehkä kampean talviunille ja unohdan koko blogin hetkeksi. Vai olisiko syytä korostaa bannerissakin mainittua sanaa life, ja keskittyä enemmän lifestylematskuun? Toisaalta haaveilen blogin kehittämisestä parempaan suuntaan, joten voi pojat, onpa ristiriitainen olo. Nyt olisi loistava mahdollisuus jollain kirkasvalolamppufirmalla saada minusta oivallinen testihenkilö.

Joko teitä kyllästyttää lukea siitä kuinka on kiire ja pimeä? Olisiko parempi jättää sanomatta tai postaamatta lainkaan, jos ei ole iloista sanottavaa? Vai kokeeko joku saavansa esimerkiksi vertaistukea? Entä saako joku kumma tyyppi kicksejä jos kerron että kiire tai sateet vaivaavat? Sana on vapaa.

Illan jatkoja, toivottaa hän joka laittaa soimaan Miljoonasateen Marraskuun. Ja joka ottaa sitten itseään niskasta kiinni, ja lopettaa tämän ruikutuksen. Marraskuu mikä marraskuu.

Ansku


Kuvat: Anna-Maria/Secret Wardrobe

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Itsestäänselvyys

Olen kuullut joskus sanonnan, että nainen olisi naiselle susi(olen tosin todennut sen ihan käytännössäkin, valitettavasti). Mutta on myös niitä tilanteita, kun nainen on naiselle lahja. Eilen se tuli todistettua. "Opettelemassahan sä siellä koulussa olet!" Siskoni tokaisi, kun tuskailin viestintäsuunnitelmani parissa. "Ei aina tarvitse olla priimaa, vähemmälläkin selviää, " neuvoi eilisen postauksen kommenttilaatikossa fiksu Lady Of The Mess, joka jatkoi vielä: "Sitä paitsi - aina kannattaa muistaa, että sekin vaihtoehto jossa kaikki menisi päin honkia, ei maailmaa kaataisi. Ei edes sinun maailmaasi, saatikka muiden."

Edellämainittujen lauseiden avulla sain keräiltyä itseni eilen, kun tuntui siltä, että en osaa, enkä pysty. Viestintäsuunnitelman kanssa ehkä eniten tuskastutti juuri se, että vaikka en ole koskaan aikaisemmin moista tehnyt, enkä viestintää ennen opiskellutkaan, vaadin itseltäni lopputulokseksi sellaista suunnitelmaa, joka voisi olla alan yrityksen aikaansaama. Eikä vaihtoehto todellakaan olisi ollut se, että palautan tehtävän oppiakseni virheistäni palautteen muodossa. Tämä ei käynyt edes mielessäni, niin hullulta kuin se nyt kuulostaakin. Vasta kun sisareni sanoi sen ääneen, heräsin hölmistyneenä todellisuuteen. Joskus on kai vaan syytä kuulla itsestäänselvyyksiä.

Tähän kun lisäsi vielä Lady Of The Messin huomautuksen, tuntui kuin olisin tipauttaut sadan kilon punnukset hartioiltani. Eivätkä tuntuneet hullummilta muutkaan tsemppaavat kommentit eilisen postauksessa. Sanoilla on merkitystä. Lämmin kiitos teille siitä.


Sen lisäksi, että oloni helpotti opiskelujuttujen suhteen, mieltäni piristävät kuvassa näkyvät vihrerkasvit. Luulin jokin aika sitten, että Chili on kuollut pystyyn. Siltä se tosiaan näytti tiputellessaan ruskettuneet lehtensä pitkin olohuoneen valkoista kukkapöytää. Ja minä sentään olin sitä hoivannut. Sumutellut, ja kastellut ohjeiden mukaan, pitänyt valossa ja ehkä vähän jutellutkin sille. En raaskinut heittää raakkuparkaa roskikseen, vaan leikkasin kuivuneet oksat ja lehdet pois, asetin sen sille samalle kukkapöydälle, ja päätin odottaa tovin. Ja ihme tapahtui! Pikkuisia silmuja alkoi työntyä esiin. Ehkä se siitä vielä röyhähtää, vaikkei kovin kauniilta nyt näytäkkään.

Ja entäs Orkidea sitten! Useimmiten kohdallani nuo tuppaavat kuolemaan, mutta nyt jo toista kertaa elämässäni käy niin, että Orkidea pysyy ja hengissä, ja kasvattaa jopa uutta kukkavartta.

Iloa keskiviikkoonne!

Ansku

tiistai 11. marraskuuta 2014

Kukallinen paita

Hengitä. Sitten, ota lusikallinen, ja laita se suuhun. Nielaise. Sitten hengitä taas. Ohjeistus kuvaa melko hyvin tämän hetken olotilaani. Tarvitsisin nimittäin jonkun, joka ohjaisi mitä teen. Nyt istun tässä koneeni äärellä. Vieressäni on lautasellinen banaani-kaurapuuroa lorauksella maitoa. Se on ihan hyvää, mutta ensimmäisten lusikallisten jälkeen puuro ei enään maistu. Se jää kurkkuun kiinni. Vatsakin on muka jo täynnä. Ei se oikeasti ole, yrittää vain huijata. Silloin kun stressaa, vatsani saattaa käyttäytyä omituisesti. Muuttuu valehtelijaksi.


No mutta miten tuo hengittäminen sitten puuron syöntiin liittyy? Noh, ei suoranaisesti mitenkään. Se on vain ohje itselleni. Hengitykseni tuppaa nimittäin kiihtymään liiaksi. Ehkä se on tehnyt yhteisen diilin sydämeni kanssa. 

Koneella on tällä hetkellä auki kolme keskeneräistä tehtävää. Ja vähintään yhtä monta odottaa aloittajaansa. Yhden tekeleen sain äsken onneksi sujautettua virtuaaliseen palautuslaatikkoon, mutta se ei oikastaan helpottanut jonkinasteista ahdistustilaani. Nimittäin kaiken pitäisi olla ensikuussa valmista. Sekä viestintä- että markkinointisuunnitelman. Ja niiden muiden tehtävien. En oikein osaa kuvailla mistä tämä tunne johtuu. 


Onko se pelkoa etten osaa? Tai etten ehdi? Varmasti kumpaakin. Olisiko se sitä, että minun pitäisi vaivata ystävääni tutkimalla hänen liikesuunnitelmaansa, mutta tuntuu etten kehtaa vaivata häntä kiireissään. Vai johtuisiko tämä siitä, että olen lähettänyt postia melko moneen suuntaan, saamatta vastausta, mikä taas johtaa siihen, etten voi aloittaa tehtäväntekoa. 

Autokin on seissyt jo monta kuukautta pihalla, odottaen kohtaloaan sinetöitäväksi. Entäs joulu, siihenkin on kuulemma vain muutamia hassuja viikkoja(hankin ensimmäisen lahjan hätäpäissäni tänään). 


Tekisi mieli luovuttaa. Todeta, että haukkasin liian ison palan. Tekisi mieli kipaista häntä koipien välissä peiton alle. Kitistä ja itkeä siellä. Valitettavasti se ei ole mahdollista. En oikeastaan ole luovuttajaluonne. Sitä paitsi, siihen asti pitää yrittää, kun aikaa on. Niin että tsemppiä minulle. Jatkan nyt pääni pöytään hakkaamista, ja otan viidennen kupillisen teetä. 

Kuvat ovat lauantailta. Siltä päivältä, kun oli helppo hengittää. 

Ansku

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Päivä kanssani

Hippunen ritarillisuutta, kiitos? Nimittäin minut on nyt ympäröinyt mysteeri, jonka haluaisin epätoivoisesti selvittää. Tai, oikeastaan olisi mukavaa jos joku muu selvittäisi sen. Joku kenellä olisi siihen aikaa. Onhan se nimittäin kohtuullisen outoa, että kesällä, tehdessäni täyttä työvuorolistaa, minulla oli aikaa(en tosin tajunnut sitä silloin). Ehdin kirjoittaa blogia joka päivä ja haaveilla siitä, kuinka syksyllä kaikki muuttuu, kun teen puolet vähemmän töitä. Kuinka minulla sitten olisi aikaa vaikka muille jakaa. Kirjoittaisin, tapaisin ystäviä, puuhaisin koirien kanssa, kuntoilisin, opiskelisin, ja se tärkein, LAISKOTTELISIN.

Noh, nyt olen huomannut, että joku aikasyöppö täyttää päiväni mystisesti. Olen suorastaan hengästynyt. Sydämeni läpättää omaan tahtiinsa ja minä yritän pysyä perässä hikeä otsalta kuvainnollisesti pyyhkien. Mutta kun muistelen mitä olen puuhastellut viime päivinä, tajuan sen. Sen lisäksi että teen edelleen töitä - vaikkakin vähemmän, olen alkanut opiskella. Teen tehtäviä hiki hatussa, mutta en ole oikein vielä päässyt opiskelumoodiin. Ei se kai ihme ole - en ole opiskellut vuosiin. Lisäksi aikaani syö vielä hetkisen verran pennuksi luokiteltava suloinen berninpaimenkoira, sekä samanmoinen, jo mummoikäinen. Blogiani haluaisin päivittää useamman kerran viikossa, ja kuntoiluvaihdekin on taas laitettu silmään: tällä viikolla on tullut liikuttua ainakin seitsemän kertaa.

Asiolle täytynee tehdä jotain. Olisiko priorisointi taikasana ja se kaivattu ritari?

Tämä viikonloppu tuli tarpeeseen. Varsinkin eilinen, kun tein mitä huvitti. Olin melkein vapaa aikatauluista. Ainoa aikataulutettu asia oli päivän asun taltiointi, kas kun pimeys laskeutuu näinä marraskuisina päivinä jo aikaisin.

Eilen aamulla nousin laiskasti. Tuli vähän halailtua, venyteltyä ja pötköteltyä ennenkuin viitsin löntystellä paistamaan kananmunia hellan ääreen. Ja kun nyt kerran sille hemmottelulinjalle lähdettiin, ei yksi voisarvikaan riittänyt. Rouskutin kaksi rapeaa croissantia, enkä oikeastaan suonut montaakaan ajatusta niiden sisältämille kaloreille saati tyydyttyneille rasvoille(nyt suon: ensi viikkona kiristetään herkuttelusta).

Sitten kun oli jo iltapäivä, auto hurahti käyntiin. Sen nokka osoitettiin Hämeenlinnaa ja uutta kauppakeskusta kohti. Isänpäiväoli tulossa, nääs. Joku muukin oli saanut saman nerokkaan ajatuksen, ja parkkihallissa pyöri autoja ruuhkaksi asti.

Ensipuraisu Kauppakeskus Goodmanista oli ruuhkainen ja valoisa. Isänpäiväostosten lisäksi mukaan tarttui miesten punapohjainen ruutukauluspaita, johon iskin silmäni. Niin vain tuo aviomiehenikin siihen sitten ihastui. Olisiko tulevaisuudenurani markkinoinnin ja myynnin puolella?

Aika pian karkasimme ostoskeskuksen houkusten parista muihin maisemiin...


Olin nimittäin lukenut lehdestä, että kaupungille on avattu uusi kahvilabaari vanhaan Skogsterin taloon. Paikka on houkutellut siitä saakka. Syvä ihastunut huokaus pääsi suustani kun avasin oven, ja kuljin sisään lasisen tuulikaapin läpi. Ranskalaistyyppisessä kahvilabaarissa viehätti mieletön vanhanajan henki, jollaista en ole aiemmin kokenut. Ihastuksissani yritin taltioida tunnelmaa kameran muistikortille, mutta eipä riittänyt objektiivin valovoima, jotta pystyisin saman fiiliksen näyttämään blogissakin. Ei siis auta muu kuin käydä itse toteamassa paikan suloisuus, mikäli kiinnostaa.


Jo monta talvea olen haaveillut lintulaudasta. Sellaisesta, josta pikkulinnut saisivat hiukan tuulensuojaa ja hemmottelua auringonkukansiementen, talipallojen ja lyhteen muodossa. Iltapäiväteen jälkeen poikkesimme Kodin Terraan. Sieltä se ilokseni löytyi: punainen, suloinen pikkuinen lintulauta, jonka saan ihan pian keittiön ikkunan alle. Tähän tekisi mieli laittaa ainakin kymmenen sydäntä, olen lapsellisen innoissani!

Koska teehammas kolotti edelleen vielä kotonakin, pistin keittimen hurisemaan ja mutustin pari leipää välipalaksi. Aiomme juhlia pikkujouluja naamiaishengessä joulukuun puolella. Puvusta vaan ei ole vielä tietoakaan, joten syvennyin hetkiseksi Punanaamion verkkosivuihin. Olihan siellä, vaikka ja mitä. Mutta tilaus ei lähtenyt vielä vetämään, koska maltti on kuulemma valttia(katsotaan vaan, jään ilman ja pukeudun lakanaan).


Miten ihanaa että ainakin vielä eilen maassa oli lumi! Valkoinen antoi juuri sopivasti valoa pimeyteen, ja teki iltalenkistä asteen verran miellyttävämmän. Koiratkin nauttivat heitellessään nokallaan luminokareita ja kieriskellessään hangessa.

Lauantaisauna on yksi rentouttavin asia maailmassa, ja paras idea juuri ulkoilun jälkeen. Löylyissä maistelin Janin saunaolutta, ja annoin hoitoaineen vaikuttaa oikein pitkään ja tehokkasti hiuksissani. Loppuilta sujui ruuanlaiton ja tv-ohjelmien parissa. Pitkästä aikaa olo on kuin uudestisyntynyt! Edes parit isänpäiväkahvikupilliset tänään eivät saaneet sydäntäni sykkimään liiaksi, niinkuin yleensä.

Tälle illalle on luvassa vielä terveellistä smoothieta ja Kosto, joka alkaa taas tauon jälkeen. Kelpaa!

Kauniita unia ja energistä pian starttaavaa viikkoa!

Ansku

P.s: voit seurata minua myös Instagrammissa nimellä annamaria_shoeloverblog.

torstai 6. marraskuuta 2014

Ihana Indiska

Vietin tänään päivää Helsingissä. Aurinko ei tuntunut nousevan lainkaan, ja vuorotellen taivaalta tipahteli isoja vesipisaroita sekä märkiä rättejä, joita kai rännäksikin kutsutaan. Kiertelin tutustumassa kevään muotiin, mikä jälleen kerran piristi mieltä mukavasti. Sieltä se tulee väistämättä. Kevät ja sen mukana valo, ja tietenkin kevättrendit. 

Pastellisten vaatteiden ja pussimaisten laukkujen seassa oli myös jotain muuta kiinnostavaa. Indiskan kaunis, suuri muki kiinnitti huomioni ensimmäisenä. Sitä aikani hypisteltyäni, siirryin huokailemaan suloisten tuikkukippojen äärelle. Miten mielelläni polttelisin tuikkuja näissä! Huomasin Indiskan osastolla myös lasinalusia, joille löytyisi käyttöä keittiönpöydältä. Täytyy muistaa pitää silmät auki keväällä, kun nämä saapuvat kauppoihin. 
Meille satoi tänään ensilumi. Takapiha on aivan valkoisenaan, ja koirat nauttivat! Joko teillä on lumi peittänyt maan?

Ansku

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Pörröinen turkki ja paljettimekko desing hotelli Klaus K:ssa

Vieläkö muistatte, kun kerroin teille Heli MG Eco Faux Furista? Tuosta luksusvaatebrändistä jonka mallisto toteutetaan käsityönä? Ja jonka takana on Suomalainen Heli, joka käyttää villaisissa takeissaan viikinkiajoilta peräisin olevaa ryijytekniikkaa? Heli kävi kertomassa tuotteistaan minulle, Anna-Marialle ja Niinalle jokin aika sitten. Yksi takeista puuttui silloin matkasta, se kun kierteli pitkin poikin maailmaa. Mutta niin voi käydä, kun on juuri palkittu arvostetulla A` Design Awardilla. En siis päässyt tutkimaan takkia silloin, mutta taannoiseen Indiedaysin Blog Awardsiin sain pukeutua kuin hieno lady konsanaan, kun Heli lainasi upeaa monitoimitakkiaan minulle.


Juhlapäivä, lauantai 25.10 oli melko kiireinen. Päivään sisältyi menoa ja melskettä. Vauhtia ja juhlanhuumaa. Nukkumaan ehdin vasta aamun puolella, pitkästä aikaa. Päivän tapahtumista oli täällä bloginkin puolella puhetta jo aikaisemmin, joten ei niistä nyt sen enempää. Sen sijaan haluaisin näyttää teille hiukan tarkemmin hotellia, jossa yövyimme.

Siitäkin on jo ehtinyt vierähtää tovi, kun kävin tutustumassa Klaus K:n jännittäviin Sky Loft-huoneisiin. Pohdiskelin silloin kuinka hauskaa olisi päästä yöpymään moisessa, ja kokea huone ihan käytännössä. No, haaveeni toteutui  tepastellessamme hotelliin tuona lauantaina yhdessä mieheni kanssa, kun Klaus K tarjosi meille yön.


Jo respa herätti huomioni kauniilla pohjoismaisella fiiliksellään, ja valoisuudellaan. Pidin myös Sky Lofteille johtavasta käytävästä, jota koristivat Kalevalasta inspiraationsa saaneet graffitityyppiset taulut. No entä se huone sitten? No se oli korkea! Avara fiilis oli hieno. Sitten silmät löysivät kattoikkunan, joka mahdollistaa runsaan luonnonvalon. Ehkä myös joskus - sähkökatkon aikaan, kun Helsinki on pimeä - tähtien tuikinnan. Huoneissa on pikkuruiset ikkunat, joista voi kurkistella alas ihmisvilinään. Rakennus on historiallinen, ja julkisivu hyvin kaunis, mutta myös suojeltu. Mikäli huoneisiin olisi asennettu suuremmat ikkunat, olisi julkisivu muuttunut ratkaisevasti.


Valaistus oli kolmas asia, johon kiinnitin huomioni ensimmäisten joukossa. Portaiden alle, senälle, tv:n taakse ja sängynpäädyn ympärille oli ripoteltu erilaisia epäsuoria valopisteitä. Kattoa komisti ikkunan lisäksi mahtipontinen ja jännittävä valaisin, ja vessaan oli tuotu hauskasti riippuva lamppu.


Kotoa lähtiessämme sujatimme reppuun pullon shamppanjaa. Sitä olisi mukava siemailla samalla kun valmistaudumme illan juhlaan - ajattelimme silloin. No niinhän siinä sitten kävi, että aikainen herätys ja päivän kiireys saivat silmät painamaan, ja testasimme shamppanjan sijaan untuvaisia peittoja ja tyynyjä. Päiväunien jälkeen tuli tietenkin kiire. Sudin vauhdilla rajaukset silmiin, lisäsin vähän poskipunaa, ja tupsautin puuteria nenänpäähän. Sitten olikin jo mentävä. Kävelimme hotellilta yökerho Tivoliin ja vaikka tuuli oli kylmä, villainen takki lämmitti suloisesti.


Juhlat olivat hauskat, suureksi osaksi siksi, että seura oli erinomaista ja mansikkainen kuohuviini pirskahtelevan makeaa. Bileiden pikkuhiljaa muuttuessa tavalliseksi yökerhotoiminnaksi, lähdimme jatkamaan matkaa. Muistimme kylmässä odottelevan shamppanjan. Vietimme hauskat jatkot sen parissa hotellihuoneessamme, yhdessä Anna-Marian ja hänen miehensä kanssa. Sitten nukuin kuin tukki.


Kelloja käännettiin sinä yönä. Täytyy myöntää, että olihan se mukava viettää lämpöisen peiton alla tunti pidempään, ja hakeutua vasta sitten herkkuja notkuvaan aamupalapöytään. Parhaimmat aamupalacroisantit olen syönyt Budapestissa vuosia sitten. Ennen tätä. Klus K:n croisantit veivät nimittäin kielen mennessään herkullisella makeudellaan ja rapsakkuudellaan. Mainittavan arvoinen asia on, että Klaus K:ssa saa valita aamupalan kahdesta eri vaihtoehdosta! On Italialainen ja Suomalainen vaihtoehto. Me valitsimme jälkimmäisen.

Kuva Indiedays@Facebook

Kiitokset Klaus K:lle mukavasta hotellikokemuksesta, ja Anna-Marialle seurasta! Ihana oli nähdä myös muita blogimimmejä, jotka löydät yllä olevasta kuvasta. Ylärivissä vasemmalta Lila, Jonna, Satu, minä, Saara, Anna-Maria ja Anna. Alarivissä vasemmalta: Taru, Janet ja LittleB.

Mukavaa keskiviikkopäivää! Minä nappaan nyt käteeni viestinnän oppikirjan ja teemukin :)

Ansku

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Viininpunainen

Tarkoitukseni oli julkaista tämä postaus eilen illalla. Se olisi ollut oikeasti sen päivän asu, pitkästä aikaa. Mutta en sitten ehtinytkään, koska innostuimme mieheni kanssa treenaamaan, niinkuin joku Instagramista saattoi todetakkin. Niin. Olemme tosiaan tällä viikolla kunnostautuneet niin syömisen kuin liikunnan suhteenkin. Ehkä enemmän kuitenkin tämän jälkimmäisenä mainitun. Eilen maistui suklaamoussekakku, mutta toisaalta, olisihan se rikos jättää maistelematta kun oma äiti on sen vaivalla leiponut. 


Yhteisen kahvipöydän ympärille kerääntyivät eilisen työvuoroni päätyttyä kaksi anoppia, yksi appiukko, ja minä sekä mieheni. Meillä oli oikein mukavaa. Tuikku toi tunnelmaa, ja vastaleivottu suolainen piirakka tuoksui jumalaisen hyvältä. Tänään ei ole varaa herkutteluun, en nimittäin ehdi myöskään treenaamaan. Ellei sairaalan käytävää edestakaisin kipittämistä sitten lasketa? Vietän siellä tänään kymmenen tuntia, enkä taatusti enään puoli yhdeksän jälkeen illalla ryntää lenkille saati painoja nostelemaan. Tahdon käpertyä sohvalle mieheni kainaloon haaveilemaan yhteisestä aamusta, jolloin saisi nukkua kymmeneen. 


Haaveilen myös matkasta. Helmikuulle ei ole vieläkään varattuna mitään. Se särkee sydämeni. Puolikkaassa työajassa totisesti on puolensa, vaikka en äkkiseltään palaisikaan vanhaan. 


Aika rientää. Mikäli tahdon syödä jotain ennen työpäivän alkua, on nyt viimeinen hetki. Palataan siis paremmalla ajalla. Viettäkää oikein mukava ja rento päivä, te joilla on siihen mahdollisuus. Me muut, me lepäämme sitten toisena päivänä. 

Ansku