torstai 22. lokakuuta 2015

Hyppää pois mukavuusalueelta. Voit löytää itsestäsi uuden vahvuuden

En tiennyt keskiviikko-aamuna että juuri silloin olisi se päivä, kun meikäläinen katsoo maailmaa väärinpäin, eri vinkkelistä. Tai siis, jumppasalia pää alaspäin. Personal trainerini Sirja keksi että nytpä laitetaan rouva Kasanen ruotuun ja laitetaan se seisomaan päällään. Voi pojat, se oli omituista. En sitten millään meinannut hoksata kuinka ne kintut on mahdollista nostaa ylös, kun koko ruhon paino on päälaella ja vähän käsilläkin. Suoraan sanottua pelotti ihan pirusti. Mutta nyt janoan lisää treeniä tähän vähän ärsyttäväänkin harjoitukseen! Taisin jäädä koukkuun (koirien kauhuksi testasin äsken. Puhelin soi juuri kriittisellä hetkellä, mutta säilyin kuitenkin hengissä). 

Pelosta tuli mieleeni. Joskus on tarpeellista tehdä asioita jotka pelottaa. Tai ainakin sellaisia juttuja, joiden avulla poistutaan omalta mukavuusalueelta. Näin omat rajat saattavat venyä ja jopa muokkautua positiivisesti. Voi löytää itsestään täysin uuden puolen tai vahvuuden joka on ollut piilossa.

Minä koin tänä vuonna Meksikossa oman hurjimman kokemukseni, mitä tulee mukavuusalueelta poistumiseen. Olen aina kammoksunut tukehtumisen tunnetta - jopa siinä määrin että jo pelkkä ajatus laitesukeltamisesta saa sydämen jättämään lyöntejä välistä. Entisen poikaystävän jekku heittää peitto pääni päälle ja kaapata siitä sitten karhunhalaukseen ei saanut aikaan kivaa väristystä vaan kuolemanpelon. Tukahduttava tunne valtasi koko kropan ja pakokauhu oli lähellä. 

Voitte siis vain arvata mitä ajattelin kun Meksikolainen snorklausoppaamme vei meidät tutustumaan luoliin. Ensin en edes ymmärtänyt että meidän oli oikeasti tarkoitus uida niihin! Vedenpinta. Luolan yläreuna. Näiden välillä noin kymmenen senttiä ilmaa. Ahdistus. Jostain sain kuitenkin voimaa lähteä yrittämään. En ehkä kehdannut jänistää. 

Snorkkeli raapi luolan kattoa kun uin pimeyteen taskulamppu kädessäni. Tunsin jokaisen sydämen sykähdyksen ja huomasin hengityksen kiihtyvän ja muuttuvan koko ajan pinnallisemmaksi. Paniikki oli lähellä. Sain käyttää jokaikisen voimavaran rippeenkin jonka löysin, keskittyäkseni rauhoittamaan vähän liian tiiviin hengitykseni. Olisin hukkunut jos olisin panikoinut ja lyönyt pääni luolan röpeliäiseen kattoon ja tippukivimuodostelmiin. 

Jossainvaiheessa katto nousi korkeammalle. Pääsin kunnolla vedenpintaan kuulostelemaan oloani ja mikä tärkeintä, hengittämään kunnolla ilman snorkkelia. Opas ui kuitenkin jo kauempana edellä ja perässä oli syytä pysyä. Poikkesimme vielä lepakkoluolaan ja uimme siitä pikkuhiljaa takaisin lähtöpisteeseen. Siellä vihdoin rentouduin. Olin aivan poikki ja taisin vähän täristäkin kun intoilin Janille kuinka olin ylittänyt itseni. Olo oli epätodellinen.

Ei se tukehtumiskammo ja pelko mihinkään ole kadonnut, mutta oli tärkeä huomata pystyvänsä hallitsemaan omaa kehoa, omia ajatuksia ja tätä kautta omaa tunnetilaa. 

Mukavaa torstaita!

4 kommenttia:

  1. "Oli tärkeä huomata pystyvänsä hallitsemaan omaa kehoa, omia ajatuksia ja tätä kautta omaa tunnetilaa." Tämä kolahti!

    Hyvä ja inspiroiva teksti, taas kerran. :)

    VastaaPoista
  2. Huh, multa olisi jäänyt tekemättä! Rakastan vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta vedenalaisiin luoliin sukeltaminen... nounou.

    Hieno teksti ja kuvat! :)

    VastaaPoista
  3. Oi, sukellus on yksi mun all time fave -rentoutumiskeinoista, siis laitteilla. Mä rakastan sitä tunnetta, kun veden alla on niin rauhallista ja liikkuminen hidastuu. Tunnelma on niin upea ja unenomainen, että nyt tarttis kyllä pian taas päästä pullot selässä uiskentelemaan! :) Itsensä voittaminen on aika makeaa, hauska teksti! :)

    VastaaPoista
  4. Varmasti upea kokemus. Itse en varmasti olisi uskaltautunut...ehkä joskus vielä. :)

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!