lauantai 30. heinäkuuta 2016

Olla lilluttelen läsnäolossa

Hei pitkästä aikaa. Olen palannut kotiin. Oikeastaan, tulimme jo keskiviikkoiltana. Torstain pakersin iltavuorossa, eilisen aamuvuorossa. Loppupäivän kiukuttelin. Ei sitten oikein huvittanut tulla läppärin äärelle purkamaan ajatuksia.

Tietokoneen ääressä olo tuntuu muutenkin juuri nyt vähemmän tärkeältä. Toisaalta olisi paljon sanottavaakin. Ajatuksia ja huomioita, mutta en osaa oikein järjestää niitä tekstin muotoon. Jos tarkkoja ollaan, ei huvita. Ainakaan vielä.

Mökillä olosta jäi päälle jokin ihan muu moodi. Siihen kuuluu ympäristön tuoksujen aistiminen, varsinkin sateen ja mansikoiden, sekä kaikenlainen analysointi sekä ehkä tärkeimpänä, läsnäolo. 

Niin ja historia. Kaikenlainen historia. Esimerkiksi Englannin hovin.


Taidan jatkaa vielä tovin tässä ihanassa lilluttelussa. 

Mutta ennenkuin kuin istahdan nauttimaan sateen ropinasta, ja suljen läppärin kannen kerron, että kävin tänään pitkästä, pitkästä aikaa torikahvilla. 

Kaikki pöydät olivat varattuja. Siksi istahdin Janin kanssa vanhemman rouvan seuraan. Syvennyimme hänen kanssaan ihastuttavaan keskusteluun. Puhuimme, arvaatkin varmaan mistä? No historiasta. Se on viime aikojen teema.

Napsimme daamin tarjoamia mansikoita jälkiruuaksi feta-oliivipiirakalle. Toivotimme hyvät päivän jatkot. Sitten lähdimme. 

Tuosta hetkestä jäi hyvä mieli. Ehkä voisimme puhua toinen toisillemme hiukan useammin?


P.s: Lähden Raumalle alkuviikosta. Oliskos Rauma-vinkkejä antaa?

perjantai 22. heinäkuuta 2016

Mökille pakkaan ensimmäisenä mukaan jumppatarvikkeet

Pidän kyllä reissaamisesta, mutta en niinkään siihen liittyvästä tekijästä nimeltään pakkaaminen. 

Noh. Me lähdemme tänään mökille, joten pieni pakkaushommakin kuuluu asiaan. Ensimmäisenä mieleeni tuli tietenkin villasukat - mökille kun mennään - ja heti hyvänä kakkosena jumppamatto laiturijoogaa varten. Kolmannen paikan voittivat kahvakuulat, koska monipuolisuus. 

Jani oli tosin sitä mieltä, että johan noiden takia menee enemmän bensaakin. 

Menkööt, jos se näistä kahdesta on kiinni. 


Tälle päivälle on siis luvassa lisää pakkaamista, muutaman tunnin automatka sekä roikuntatreeni, jonka pariin suuntaan nyt. 

Mökillä ei taida juuri netti toimia, joten ehkä blogi lomailee sen ajan. Ehkä ei. Jääköön nähtäväksi miten käy. Palataan linjoille siis viimeistään ensi viikon loppupuolella. 

Vietä oikein huippuhyvä viikonloppu, ja pidä itsestäsi huolta, eikö niin? 


P.s: Puhelimen netti saattaa sen verran toimia, että Instagram päivittyy. Tsekkaa siis talteen ansku_peaceandstyle

keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Siinä sitä sitten niinkuin haaveillaan

Ei jessus, mä olen poikki. 9 viime päivää - joista 8 olen viettänyt työmaalla - ovat imeneet mehut aika tehokkaasti. Miten tässä näin on päässyt käymään? Minähän teen - hyvänen aika sentään - osittaista työaikaa. 

Pakaratreenit jäivät eilen väliin, kun ei vaan jaksanut. Sen sijaan poljin kyllä napakan pyörälenkin, kelpaahan sekin. 

Suunnittelin tälle päivälle korvaavaa heti töiden jälkeen, etten uuvahda, mutta. Uuvahdinkin jo töissä. 

Ennen työvuoron päättymistä jalat huusivat hoosiannaa ja vaativat koholle nostamista. En nostanut. En kehdannut vaikka pakotti. Silmät jäivät tuijottamaan tyhjinä tietokoneen ruutua, ja mietin kuinka osaan sanoa yhtäkään järkevää sanaa vuoronvaihtoraportilla. 

Phuuh. 

Mutta hei. Meikäläisellä alkoi nyt miniloma. Viikko vapaata. Meinaan mökkeillä. Odotan jo tosissani sitä hetkeä, kun pääsen istumaan laiturin nokkaan ja kastan varpaat veteen. Kuulen kuinka saunanpesässä käy ritinä ja räiske, kun maistelen kylmää oluttani. 

Postauksen kuva on vanha, mutta apinoi kivasti fiilistäni. Siinä sitä niinkuin haaveillaan siitä järvimaisemasta ja bissestä. 


Vielä täytyy hetki haaveilla. Perjantaina startataan. Sitä ennen ehdin loistavasti tehdä sen pyllytreeninkin.

maanantai 18. heinäkuuta 2016

Helppoa, yksinkertaista ja rentoa

On aamu. Istun punaisessa Tommy Hilfigerin aamutakissani terassilla. Vieressäni lasipöydällä on kupillinen pikkuhiljaa haalenevaa kahvia ja mukavasti röyhähtänyt kehäkukkaprojektini. En olisi uskonut sen lähtevän kasvamaan noin hyvin. 

Olen unohtanut laittaa viime kesänä hankitut kaislamatot suojaamaan terassin puupintaa, mietin. 

Aurinko paistaa, mutta se ei lämmitä niin, että paksussa ja pehmeässä takissani tulisi vielä liian kuuma. 

Kuulen lintujen laulun. Naakkojen siipien kahinan, kun ne syöksähtelevät pihallani. Hyönteisten perässä kai. 

Jossain kaukana joku nakuttaa vasaralla. Se on ainoa ääni, joka on peräisin ihmisestä. 

Miten hyvä tunnlma, ja balsamia korvilleni. 


Rakastan tällaisia hetkiä, mutta niitä on nykyään liian harvoin. Viime viikkojen äänimaailman on täyttänyt trampoliinin jatkuva nitkutus, huuto, mekastus ja aika usein siihen päälle vielä pauhaava musiikki. Ah, omakotitaloalueen idylli. 

Mietin tässä mitä tekisin. Iltavuoroon nyt ainakin, se on selvä, mutta treenaisinko tänään? 

Eilen tuli tehtyä kaikenlaista. Pitkäksi venähtänyttä aamujoogaa seurasi kokonaisvaltainen kahvakuulatreeni, kun suunnittelin harjoitusohjelmaa asiakkaalle. Illalla yhdistin koiralenkkiin mäkitreenin sekä roikkumisharjoituksen

Hyviä uutisia sillä saralla: jaksan jo siirtyä molemmilla käsillä muutaman kapulan eteenpäin käsivoimillani. 


Eilen haaveilin jääkylmästä oluesta aurinkoisella terassilla. Pukeutuisin ehkä johonkin tämän postauksen kuvien kaltaiseen asuun. Jotain helppoa, yksinkertaista ja rentoa. 

Ehkä siinä voisi olla ideaa tämän päivän treeniinkin. 

Aurinkoista päivää ihmiset!

Kiitos kuvista Secret Wardrobe/Anna-Maria 

perjantai 15. heinäkuuta 2016

Porvoo - Keskiaikainen kesäkaupunki

Porvoo on sopivan kokoinen kaupunki lyhyellekin vierailulle. Varsinkin, jos reissun keskittää Vanhan Porvoon ympäristöön, jossa katseltavaa riittää ja sydän pakahtuu kaikesta kauneudesta. 

Meillä on ollut tapana tutustua joka kesä johonkin kotimaiseen kaupunkiin pienen, yön tai kahden kestävän visiitin verran.

On koluttu niin Helsinkiä kuin Hankoakin. Tänä vuonna ajelemme Raumalle.

Viimeisimmän reissun teimme kuitenkin Porvooseen. Kaupunki mainostaa itseään unelmien kotikaupungiksi. Kodista en tiedä, mutta aika haavemaisen kaunis kaupunkihan tuo on. 

Tsekkaa vaikka postauksen kuvat. 


Kun puhe kääntyy Porvooseen, tulee enimmäisenä mieleen punamultamaalilla käsitellyt 300 vuotiaat ranta-aitat joen varressa. Klassisinta Porvoota, ja kokemisen arvoisiakin. 

Suosittelen testaamaan esimerkiksi Kesäravintola Johansin, joka sijaitsee Porvoonjoen rannassa. Ravintolaan pääset omalla veneellä tai sisäpihan kautta. 


-Tuuli tarttuu hiuksiin, kun istun pienen, mutta pippurisen jokilaivan nokassa. Saan olla mieheni kanssa hyvinkin rauhallisissa tunnelmissa - vain kuljettaja todistaa romanttista pusuhetkeämme. 

Toinen pariskunta hyppäsi jokiristeilylle viime tingassa, mutta he valtasivat laivan taka-osaston. Saivat hekin pussailla rauhassa maisemia katsellen.

Jos teet retken Porvooseen, suosittelen testaamaan jokiristeilyä. 

Lähdöt satamasta tasatunnein. Risteilyn kesto noin 45 minuuttia ja bonuksena opastus. 


Minua kiinnostaa reissuillani historia. Sitähän Vanhassa Porvoossa riittää. 

- Millaistakohan tuossa nykyään 700 ihmisen kaupunginosassa oli silloin ennen, mietin kuljeskellessani mukulakivin päällystetyillä, sokkelomaisesti risteilevillä kaduilla.  

- Olikohan meno kuin Koiramäen kirjoissa?

Vanhan Porvoon asemakaava on peräisin keskiajalta asti. Tuomiokirkko on sekin vanha, ja kovia kärsinyt. Pienestä kivikirkosta aikanaan laajennettu Tuomiokirkko on palanut viisi kertaa, ja onpa se jäänyt myös lentopommin alle. 

Jos historia ei niinkään kiinnostaa, mutta kauneus ja suloiset yksityiskohdat sitäkin enemmän, kannattaa tutustua lukuisiin pikku-putiikkeihin ja kahviloihin. 

Aika ihanaa on myös syödä lounas viileällä sisäpihalla köynnöskasvien lomassa, tai hörpätä leivoskahvit jälkkäriksi aurinkoisella terassilla. 


Porvoon seutu on kaunista aluetta, ja sopii hyvin myös ulkoilusta ja lenkkeilystä kiinnostuneille. 

Jos meillä olisi ollut enemmän aikaa käytettävissämme, olisin käynyt Linnamäellä. Muinausjäänteellä, josta löytää ainakin vallihautoja ja luontopolkuja. Sinne on kävelymatka keskustasta. 


Hyvä vaihtoehto majoittumiselle on Hotelli Onni, jonka sijainti yllätti meidät iloisesti: 1700-luvulta peräisin oleva kartanorakennus sijaitsee kaiken ytimessä, mutta kuitenkin omassa rauhassa. Ja autonkin sai ajaa pihaan. 

Ihastuttavat puitteet, kaunis persoonallinen huone ja kiireetön tunnelma höystettynä hyvällä aamiaisella. Mitä muuta voi toivoa?  

Hotelli Onnin vastaanotto


Ei muuta kuin kotimaanmatkaa suunnittelemaan  

maanantai 11. heinäkuuta 2016

Ruisrock 2016 ei lunastanut odotuksiani

Kun JVG eilen illalla soitti hittinsä Voitolla yöhön, luulin kokevani elämäni ensimmäisen maanjäristyksen. 

Fiilis oli hurja! Tuntui, että maa halkeaa ja nielaisee kaikki meidät syövereihinsä. 

Ei ihme. Porukkaa oli paljon. Ruisrock teki uuden yleisöennätyksen. Viikonlopun aikana festivaali keräsi 100 000 kävijää.

Ruisrock neitsyys on nyt kohdallani mennyt. 

Kaikki, siis ihan kaikki ovat kehuneet Turun Ruisrockia aiempina vuosina vuolaasti, joten odotukset olivat todella korkealla. Ehkä liiankin. 



Valkoiset teltat koristivat sirkusmaiseen henkeen Turun Ruissalon Kansanpuistoa, ja ilmapalloin merkityt festivaalipalvelupaikat toivat juhlafiilistä. Aurinko paistoi - tietenkin, koska Ruisrockissa kuulemma paistaa aina - ja juhlakansan hymy oli herkässä.

JVG ja Cheek vetivät loistokeikat. Muista en tiedä, en nähnyt. 

Pääsin paikalle iltapäivällä, joten ensimmäiset keikat jäivät näkemättä. Vilkkumaa jäi oikein vähän harmittamaan, viime kerrasta kun on vuosia. Sitten seisoinkin loputtoman pitkässä Falafel-jonossa. 

Vaikka tunsinkin itseni ajoittain, noh, vanhaksi parikymppispainotteisessa bilejoukossa, oli fiilis kuitenkin ollut oikein hyvä. Mutta kun vähintään kahdeksas takanani olleesta tyypistä epämäärisessä massamuodostelmassa, eli jonossa, hivuttautui ja kiilasi eteeni, alkoi vähän ärsyttää. 

(Paula) Vesala ei odota, ajattelin. 

Kun sitten yritin pitää puoleni ja ilmoitin fiiliksestäni, sain kuulla v******sen olevan vain mielentila. 

Niin. Että mitä väliä käytöstavoilla, kun kyse on vain meikäläisen mielentilasta.  

Kuva Cheekistä: Joonas Mäkivirta


Ruisrock ei täysin vakuuttanut minua. Janikin jäi haikailemaan "vanhoja hyviä aikoja". 

Jäin kaipaamaan rockimpaa otetta, aikuisempaa yleisfiilistä sekä järkevyyttä jonoihin ja massojen hallintaan. Aluekin tuntui aika suurelta, vaikka yleisilme oli hieno ja siihen oli panostettu. 

Olisin varmasti nauttinut Vesalan osuudesta rantalavan kupeessa, kauniissa merenrannassa, kun isot laivat ohittavat läheltä. 

Samalla suunnalla oli myös soma, kauniilla puutarhavaloilla koristeltu huvimaja, shamppanjabaari, jonka takana oli hyvä maistella lasillinen samalla utuista merta, ja hiljaksiin tummuvaa yötä katsellen. 


Jos Ruisrock kiinnostaa, ensi kesän liput tulevat myyntiin huomenna. 

torstai 7. heinäkuuta 2016

Luovu suorittamisesta - saavutat tavoitteesi

-Jos en voi mennä salille, en kyllä jaksa motivoitua mistään terveellisestä sapuskastakaan. 

- Ottaa niin päähän, kun juoksulenkki peruuntui flunssan takia. Nyt kyllä syön suklaata. 

- Ähh, taas rasitusvamma. Ketuttaa. Taidan lopettaa kokonaan liikunnan. En koskaan pääse hyvään kuntoon. 

- Noh, kun syön vaan tosi vähän ja harvoin, niin varmaan laihdun, vaikka en voi nyt liikkua. 

- Eilen tuli otettua synttärikakun lisäksi pitsaakin. Tänään en kyllä syö mitään, ja liikun ainakin kaksi tuntia!

Siinä muutamia joko tai-ajatuksiani viime vuosilta. Suorittaja mikä suorittaja. 

Paitsi että. 

Onneksi olen sittemmin osannut antaa käytökselleni ja luonteenpiirteelleni nimen. Näin voin vaikuttaa ajattelumalliini. Sitä kautta käytökseeni, ja lopulta hyvinvointiini saakka. 



Olen vuosikaudet tehnyt asioita joko täysillä, tai en ollankaan. Olen pitänyt tätä ominaisuuttani positiivisena. Olen niinkuin sellainen heittäytyjäluonne, tiedätkös? 

Kokonaisvaltaisen, kestävän hyvinvoinnin perustana tämä ei kuitenkaan toimi. Eihän kukaan jaksa suorittaa koko ajan. 

Suorittaminen lisää stressihormonien määrää kehossamme, vaikka emme edes huomaisi tätä itse. Pitkittyessään stressi nakertaa vastustuskykyämme, kärsivällisyyttämme ja saa kehomme keräämään ylimääräistä rasvaa, masennusoireista puhumattakaan, näin muutaman esimerkin mainitakseni. 



Nykyisin, jos en pääse syystä tai toisesta treenaamaan, keskityn hoitamaan kehoani laadukkaalla ravinnolla, enkä heitä kaikkea lekkeriksi. 

Pitsaillan jälkeen en rankaise itseäni päivän paastolla ja 15 kilometrin juoksulenkillä - niin kuin ennen tein, ja rikoin lonkkani - vaan palaan takaisin parempien elämäntapojen äärelle. Syön hyvää tekeviä asioita tarpeeksi ja teen napakan salitreenin, koska onpahan nyt energiaa mitä käyttää. 


Mulla olisi sullekin nyt yksi pyyntö. 

Voisitko ajatella luopuvasi suorittamisesta ja keskittyväsi hyvinvointiisi sen sijaan? 


Lue myös: 

tiistai 5. heinäkuuta 2016

Roikkuminen ehkäisee olkapää- ja selkäkipuja sekä ryhtiongelmia

Heräsin eilen kellon soittoon vähän puolen päivän jälkeen, kahden yövuoron päätteksi. Olo oli krapulainen. Päätä särki.

Pujotin koirille pannat kaulaan ja valitsin kevyen kävelylenkin suunnaksi lähimetsän.

Happirikas ilma teki hyvää. Ja roikkuminen.

Niin. Haastoin itseni tässä jokin aikaa sitten. Aion kesän lopulla päästä kuvassa näkyvän telineen päästä päähän käsieni avulla. Ihanan apinana, ilman vammoja tietenkin. Siksi lähdin etenemään pienin, voinko sanoa tässä tapauksessa, askelin?

Roikkumisharjoituksen jälkeen fiilis oli ihana! Keuhkoissa oli enemmän tilaa hengittää, ja olkapäät tuntuivat jollain tapaa ilmavimmilta. Päänsärkykin hävisi tuhkana tuuleen.


Innostuin roikkumisharjoituksista, kun aloitin keväällä treenaamaan epäsäännöllisen säännöllisesti leuanvetoja. Liian pitkäksi venähtäneen harjoittelutauon vuoksi en saanut tehtyä yhtäkään puhdasta leuanvetoa. Sisuunnuin.

Aloitin treenin salilla noin metrin korkeudelle lasketulla smithtangolla sekä ylätaljassa.

Taannoisen salitauon myötä löysin metsästä roikkumistelineen. Se oli sitten menoa se. Oli nimittäin turhauttavaa, kun en päässyt roikkumalla ja käsien avulla etenemään, vaikka pidin itseäni perusvahvana. Itseasiassa jo pelkkä roikkuminen tuntui alkuun kurjalta.


Miksi pitäisi roikkua?


Roikkuminen on ihmiselle luonnollista. Yhtä luonnollista kuin kävely. Käsien tulisi nousta ylös ilman kipua ja rajoituksia. Meidän tulisi kyetä kannattelemaan (normaali) painoamme käsiemme varassa.

Silti monikaan meistä ei pysty kohottamaan käsiään kokonaan ylös ilman, että hartiat nousevat korviin, saati roikkumaan koko painollaan. Samaan aikaan olkapää- ja selkäkivut sekä ryhtiongelmat vaivaavat.

(Olka)nivelemme kaipaavat huoltavaa ja voitelevaa liikettä, jotta ne voivat toimia.

Roikkumista ei ole tutkittu - niin luonnollinen asia se on - mutta monet meistä saavat siitä hyötyä ryhti- ja selkävaivoihin, olkapääongelmista puhumattakaan.

Selkä, hartiat, lavan alue, keskivartalo ja kädet treenautuvat kun roikumme.


Miten?

Hiljaa hyvä tulee. Niin myös tässä. Ei siis kannata suinpäin tempasta itseään koko painollaan tankoon tai puunoksalle killumaan. Näin varmistaa ainoastaan olkapäiden ja lavan alueen lihasten revähtymät, ja muut rasitusvammat.

1 Ennen roikkumista on hyvä lämmitellä huolellisesti ainakin ylävartalo, ja olkapäiden alueen monet pienet lihakset, jotka ylettyvät lapoihin saakka. Varmista ennen tankoon tarttumista, että saat kädet kivuttomasti kohotettua ylös. Jos et, suosittelen liikkuvuusharjoituksia, esim. kepillä pyörittelyä ja muita liikeitä ensin.

2 Roikkumisen voi aloittaa kevennetysti, jalat maassa niin, että ylävartalo on aktiivinen ja kannattelee painoa. Hartiat alas, lavat hiukan yhteen ja keskivartalo tiukkana. Vahvat kädet.

Alkuun kannattaa tunnustella varovasti vain lyhyitä, muutaman sekunnin mittaisia pätkiä miltä oma paino käsien varassa tuntuu. Ei saisi ainakaan sattua.

Näitä harjoituksia voi tehdä mahdollisuuksien mukaan muutaman kerran päivässä, vaikka viikon ajan.

3 Kun yläkroppa alkaa tottua, voi harjoitusta muuttaa nostamalla jalat ilmaan. Kädet voi pitää edelleen aktiivisina, vahvoina ja haetaan tukea lihaksista. Kyseessä on siis aktiivinen roikunta.

4 Seuraava vaihe on passiivinen roikunta. Roiku rentona. Päästä hartiat nousemaan, äläkä hae tukea lihaksista. Pidennä roikkumisaikoja pikkuhiljaa. Anna kroppasi, niin lihasten kuin niveltenkin tottua.

5 Jonkinlaista pohjaa alkaa nyt olla. Tästä on hyvä jatkaa leuanvetoihin - kevennettyihin ja tavallisiin, yhden käden roikuntaan sekä pikkuhiljaa eteenpäin etenemiseen käsien avulla.


Jos olet tehnyt harjoituksia  kehoa kuunnellen ja sitä aktiivisesti myös huoltaen, liikkuvuutesi sekä voimatasosi ovat varmasti kehittyneet. 

Niska-, selkä-, ja hartiaongelmat saattavat helpottaa huomattavasti, ja olo on muutenkin ryhdikkäämpi. Happikin kulkee paremmin. Etkä tarvitse mitään vetoremmejä kuntosalilla maastavetojen avuksi (ellet sitten ole raskassarjalainen. Oikeasti). 


Liike on lääke, ja ihminen on luotu liikkumaan. Ei kun roikkumaan 


Lue myös 

maanantai 4. heinäkuuta 2016

Epätäydellinen postaus

Kaikenlaiset "haluan tanssia kesäniityllä" jutut, ja täydellistäkin täydellisemmät kuvat ovat ärsyttäneet viime päivinä. 

Yhtäkkiä kauniista ja herkistä, niin kuvista, lauseista kuin koko yksilön elämästäkin on tullut jonkinlainen trendi. Klisee. 

Istutaan juhannuseppele päässä ja haaveillaan siitä sun tästä. Tuijotetaan pilviä ja ihmetellään elämää. Eletään ihan täydellistä ihanan sokerisen siirappisen ihanaa hetkeä. 

Ärsyttävintä on ehkä se, että koen itse olevani klisee. 

Siispä korkkasin oluen ja kaivoin jämäsipsipussin esiin. Nuhjaan sohvalla vanhoissa, rikkinäisissä housuissa, vahingossa väärinpäin (kyllä, esiinnyin tässä asussa myös julkisella paikalla tänään) puetussa paidassa ja poskessakin on finni. 

Ei mitään kaunista, ei mitään päälleliimatun herkkää. Röyh.


Hyvää maanantai-illan jatkoa <3


Lue myös

Ei kiiltokuville

lauantai 2. heinäkuuta 2016

Santa Fe - askeettinen vuoristokylä Panamassa

Matkakuumeen noustessa hellelukemiin voisi olla järkevintä kaivaa pakkasesta kylmäpussi ja painaa se otsalle. Sen sijaan minä lisään vettä myllyyn ja kaivelen reissukuvia eteeni.

Alkuvuoden Panaman matkasta olisi vielä paljon kirjoitettavaa. Tähän mennessä olen kertonut täällä blogissanikin vasta Bocas Del Torosta. Tuosta rennon letkeästä kohteesta, joka sijaitsee Costa Rican kupeessa, ja jota värittävät monenkirjavat puiset talot. Voit lukea jutun tästä linkistä.

Haluan kokea matkoillani mahdollisimman paljon. Tahdon nähdä muutakin, kuin turistien kansoittamat kohteet. Lisäksi olen aina halunnut uida luonnonvesiputouksessa ja käyskennellä sademetsässä.

Siksi valitsimme välipysäkiksi Panaman matkallemme pikkuruisen vuoristokylän, Santa Fe:n, josta ei ostoskeskuksia löydy. 


Matka Bocas Del Torosta Santa Fe:hen taittui Santiagon kautta bussilla, jonka vessa oli rikki. Se tosin ei haitannut erästä, ilmeisesti vatsavaivoista kärsivää kanssamatkustajaa, joten noin 7 tunnin bussimatka ei ollut kaikista, noh, raikkain, jos ymmärrät mitä tarkoitan.

Santiagosta nappasimme taxin, ja tunnin ajomatkan jälkeen löysimme itsemme suloisesta, noin 4000 ihmisen kylästä, vuoriston keskeltä.

Muutama majatalo, pari ravintolaa, hulppeat vuoristomaisemat ja mieletön, askeettinen tunnelma. Aktiviteetteina ratsastus- ja jokiretket, sademetsäpatikoinnit, sekä visiitit kahvitiloille. Siinäpä oikestaan pähkinäkuoressa Santa Fe:n tarjonta.

Meillä kävi mäihä, ja majatalomme (El Caballo Verde) isäntä oli puheliasta sorttia. Saimme kuulla illallisen äärellä jännittäviä tarinoita hänen elämästään ennen Santa Fe:tä, mutta myös seikkailuistaan tässä pikkukylässä.

Majatalossa asui myös Littleone. Vihreä papukaija jonka lauluun ja höpötykseen heräsimme aamuisin.


Yksi Panaman matkan kohokohdista oli patikointiretki sademetsässä, ja uiminen raikkaassa luonnonvesiputouksessa.

- Koska puiden varsilla saattaa olla skorpioneja, ei niihin kannata tarttua, opasti majatalomme isäntä. 

Hän lainasi meille kävelysauvojaan, joihin  tukeutuen pienet nousut onnistuivat mukavasti. Lenkkareilla pärjäsi, koska metsässä ei ollut märkää, vaikka toki paikoin alusta oli melko mutainen. Ötökätkään eivät häirinneet, vaikka vähän jännitti lähteä sorteissa ja topissa.

Sitten kuului kohina. Ilma muuttui kosteammaksi, kun putous lähestyi. 


Vesi tuntui hurjan kylmältä, ja isot kivet olivat suloisen sileitä jalkapohjan alla, kun kahlailin kirkkaassa vedessä kohti putousta. Annoin veden laskeutua harteille kylmänä, hierovana ryöppynä. Kiljahtelin, nautin olostani ja leikin vedenneitoa. 

Pulikoitiin aikamme, syötiin eväitä ja lähdimme sitten jatkamaan matkaa. Onnellisina ja kokemusta rikkaampana.

Jossain kuului alkuperäisasukkaiden, Ngöbe-Bugle heimolaisten puhe ja lasten kiljahtelu. He pesivät pyykkiä ylempänä joella. 


Odottelimme hyvän tovin hiljaisen tien reunalla kyytiä takaisin kylään. Se ei koskaan tullut. Santa Fe:ssä harva osasi englantia. Luultavasti kyytimme jäi uupumaan juuri tästä syystä. 

"Yes yes", ei tarkoittanutkaan oikeasti "kyllä, ymmärrän. Tulen hakemaan teitä", vaan "kyllä kyllä, menkää nyt siitä, että pääsen jatkamaan töitäni".  


Menisinkö Santa Fe:hen uudelleen? Entä suosittelisinko sitä muille?

Pidin kylän tunnelmasta, mutta en menisi uudestaan. Maailmassa on niin paljon pikkukyliä, joihin haluan vielä matkustaa. 

Suosittelisin Santa Fe:tä matkailijalle, joka haluaa nähdä aitoa paikalliselämää, trekkailla, ratsastaa tai tutustua kahvitilaan. Tästä kylästä puuttuivat shoppailumahdollisuudet sekä hienot ravintolat. Niitä kaipaavalle ei ykkösmatkakohde siis.