sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Oletko sinäkin aikuisteini?

Saan itseni yhä useammin kiinni ajattelemasta, kuinka niin monet aikuiset ovat jääneet henkisesti teini-ikäisen tasolle. Näen ympärilläni omaa etua tavoittelevia, ahdistuneita, hukassa olevia ihmisiä joista monella ei ole aikomustakaan kehittyä mihinkään suuntaan. Aikuisesti käyttäytyviksi, itsestään ja muista vastuun kantaviksi yhteiskunnan jäseniksi. Termi lapsellinen, on alkanut kuulostaa absurdilta. Luulen nimittäin, että me olemme lapsena aidoimmillamme, kun emme muutakaan vielä osaa.

Olen pohdiskellut aihetta jonkin aikaa. Ehkä siitä saakka, kun päälle pukkasi jonkinlainen ammattillinen identiteettikriisi. Se paljastui lopulta vain jäävuoren huipuksi. Pinnan alla odottikin paljon suuremmat asiat.


Muistan, kun siinä ehkä kahdeksan- tai yhdeksänvuotiaana lueskelin muina lapsina äidin sivistyssanakirjaa. Samoihin aikoihin saatoin lainata kirjastosta psykiatrisen tietokirjan. Luin muutenkin paljon ja nopeasti. Kävin tiistai-iltaisin kirjoituskoulussa. Olin hyvä piirtämään ja tein "tieteellisiä" kokeita hiivalla sekä kukkien kastelujärjestelmillä. Annoin ulkomaanmatkoilla kerjäläisille lomarahojani. Sain uskonnosta todistukseen kiitettävän ja kannoin pahasti haavoittuneen oravan äidille korjattavaksi. Perheen asuntovaunumatkoilla säästin aamupalajuustoa kulkukissoille (teen tätä samaa matkoilla edelleen). Olin ihan varma, että osaan ennustaa. Olin utelias, luova, henkinen sekä empaattinen.

Teini-iän ja sitä seuranneiden epäterveiden ihmissuhteiden myllerryksessä hukkasin itseni. Oma kehitys jäi liian nopean itsenäistymisen ja teiniangstin jalkoihin. Mielenkiinnonkohteet ja kaikki oma unohtui vuosiksi. Teininä ja nuorena aikuisena voin huonosti. En tuntenut itseäni. Luulin pitäväni asioista,  joista todellisuudessa en ole kovinkaan syvällisesti kiinnostunut. En tiennyt mitä haluan elämälläni tehdä, mutta samaan aikaan näitä valintoja kuitenkin tehtiin.

Päädyin hoitoalalle vaikka lapsena sanoinkin topakasti, ettei minusta koskaan ainakaan hoitajaa tule. Vaikka vuosia kaduin alalle lähtöä, tajusin äskettäin, että ellen olisi päätynyt tähän ammattiin, en ehkä olisi joutunut näiden kipuilujeni ja kriisieni keskelle. En olisi joutunut käsittelemään hurjaa määrää asioita, enkä olisi päässyt taas niin sanotusti omille jäljilleni. Ehkä en vieläkään ole täysin ehjä, mutta yllätyksekseni tunnistan itsessäni taas tuttuja ominaisuuksia lapsuudestani. Se tuntuu hyvältä.


- Ole oma itsesi, kaikki muut ovat jo varattuja, kuuluu näytelmäkirjailija Oscar Wilden lausahtama aforismi. 

Murto-osa ihmisistä pystynee olemaan omia itsejään koko elämänsä ajan. Pieni osa ehkä löytää persoonallisuutensa ajan myötä, ja saavuttaa tilan jolloin kokee oikeasti elävänsä oman näköistään elämää. Epäilen kuitenkin suuren osan jäävän eräänlaisiksi keskeneräisiksi aikuisteineiksi, joita ympäristö ja yleiset normit ohjailevat. 

Kriisi olisi mahdollisuus kehittyä. Olen todennut tämän omassa elämässäni, joten ei se aivan tuulesta temmattu sanonta kai ole.

Kun kriisi osuu kohdalle, moni hakeutuu lääkärin pakeille. Saa masennuslääkereseptin kouraan ja turruttaa sitten tunteensa (niin minäkin joskus, ja moneen kertaan jopa). Epäilee olevansa pian melkein onnellinen - tai ainakin vähän vähemmän onneton - vaikka tyhjä kumina täyttää ylävatsaa ja olo on yksinäinen. Siitä huolimatta, että ympärillä on ihmisiä.


Entä jos emme pelkäisi vastoinkäymisiä? Entä jos ymmärtäisimme asennoitua kriisiin kehitysprosessina?

Harjoittelisimme ottamaan vastuuta itsestämme ja sietämään epämukavuuden tunnetta.

Hoksaisimme, ettei synkkyyden tai ahdistuksen tarvitse olla lopullinen tunne.

Opettelisimme analysoimaan ja hallitsemaan omia tunteitamme.

Kehittyisimme henkisesti vahvemmiksi ja ehjemmiksi ihmisiksi. Omiksi persooniksemme.

Kiittäisimme, että meille annettiin siihen tilaisuus.

Ehkä kaikilla ei ole tähän mahdollisuutta, mutta kyllä siitä kannattaisi selkoa ottaa, eikö vain? Palkintona voi olla, ei enempää eikä vähempää, kuin parempi elämä.


Lue myös



7 kommenttia:

  1. Ihana, kaunis kirjoitus Ansku - kiitos siitä! Tosin seesteisen lukukokemuksen keskeytti mielikuva siitä, kuinka vatsassasi pomppii yksi orpo ja tyhjä kuminansiemen, ja yrittää täyttää vatsasi. Oma vikani että häiriinnyin mutta naurattaa vieläkin :D (ehkä olen hieman väsynyt tänään...)

    Uskon että oot ihan oikeassa! Lapsuudessa tärkeänä pitämät asiat on hyvä kaivaa esille viimeistään aikuisena uudelleen, jos ovat ehtineet unohtua välissä. Minulle on käynyt ihan samoin monen asian kohdalla, ja huomaan nauttivani eniten juuri niistä jutuista mitkä silloin ihan pienenä jo olivat merkityksellisiä. Nuoren aikuisen iällä elämään tulleet ei-niin-tärkeät asiat saavat pikku hiljaa karsiutua pois.
    Ilona / Torpan Tyttö

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hihii! No nyt mäkään en pääse tosta mielikuvasta eroon :D :D

      Poista
  2. Tekstisi mykisti ja koin sen lukemisen aikana monta ahaa-elämystä. En osaa sanoa muuta kuin KIITOS! ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei mahtavaa jos teksti meni sinne minne pitikin :) Tosi mukava kuulla <3 Huippua ystävänpäivää!

      Poista
  3. Tämä oli hyvä pohdinta. Olet todella aikaisessa vaiheessa tiedostanut omat vahvuutesi ja heikkoutesi, syyt ja sen seuraukset. Itselläni oivalluksen aallot alkoivat erosta 10v sitten, ja nyt viidenkympin lyödessä mittariin voin sanoa tasapainon löytyneen. Lopultakin opin vetämään rajat liialle kiltteydelle myös itsessäni. Kriisejä tarvitaan, jopa teinimäistä käytöstä, että lapsuus palautuu mieliin, ja analysointi on mahdollista. On myös paljon ihmisiä, jotka eivät kykene syystä tai toisesta kipujaan kohtaamaan. Heidän on helpompi syyttää ulkopuolta, kuin kohdata itseään. Me syvissä vesissä sukeltajat taas jatkamme seuraavalle levelille, kun yksi matka päättyy, syvänmeren sukellus vain jatkuu. Matka on se joka kasvattaa, ei määränpää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lapsena sitä vain ei noihin juttuihin osannut kiinnittää huomiota vahvuuksina ja parikymppisenä hyvä että edes muistin tuollaisia juttuja. Oli kädet täynnä että pystyi olemaan itsensä kanssa edes jotenkin päin :D

      Ihanaa kuulla että koet löytäneesi tasapainon. Mä luulen että alan olla jo aika lähellä. Saas nähdä mitä vielä tulee eteen :D

      Tykkään käyttämästäsi termistä syvänmerensukeltaja. Se mä haluan olla. Kiva että meitä on muitakin ♡

      Ihanaa päivää sulle Päivi!

      Poista
  4. Tämä oli hyvä pohdinta. Olet todella aikaisessa vaiheessa tiedostanut omat vahvuutesi ja heikkoutesi, syyt ja sen seuraukset. Itselläni oivalluksen aallot alkoivat erosta 10v sitten, ja nyt viidenkympin lyödessä mittariin voin sanoa tasapainon löytyneen. Lopultakin opin vetämään rajat liialle kiltteydelle myös itsessäni. Kriisejä tarvitaan, jopa teinimäistä käytöstä, että lapsuus palautuu mieliin, ja analysointi on mahdollista. On myös paljon ihmisiä, jotka eivät kykene syystä tai toisesta kipujaan kohtaamaan. Heidän on helpompi syyttää ulkopuolta, kuin kohdata itseään. Me syvissä vesissä sukeltajat taas jatkamme seuraavalle levelille, kun yksi matka päättyy, syvänmeren sukellus vain jatkuu. Matka on se joka kasvattaa, ei määränpää.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!