maanantai 29. toukokuuta 2017

Kun tieto ei saavuta sydäntä

On ollut vähän raskasta. Sen tietää tietää siitä, että tyyppi joka selvittää eteen tulevat ongelmat analysoimalla ne tarkasti joka puolelta, ja elää ajatellakseen, ei jaksa ajatella. Kun ajatuskin ajatuksesta uuvuttaa.

Iltalenkillä se painaa katseen asfalttiin, jotta ympäristön virikkeet eivät saisi ajatuksia laukkaamaan. Se keskittyy tunteeseen, kun askel osuu maahan. Syö leivän silmät kiinni samasta syystä, ja nauttii liian kovasta löylystä, joka saa ihon kihelmöimään. Se on tunne, joka on helppo tuntea.

Vastaan on tullut tilanne, joka ei ratkea ajattelulla. Pitäisi vain osata tuntea, ja olla läsnä tietoisesti. Ymmärtää tapahtunut, joka ei tunnu todelliselta.

Rakkaan isoäidin kuolema tuli odotetusti, mutta kuitenkin niin yllättäen. Vastahan me puhuimme. Sovimme, että menen katsomaan uutta happilaitetta, jonka hän oli juuri saanut. Laitteen avulla pääsisi käymään ulkonakin. Me työntäisimme mummua pyörätuolissa, ja nauttisimme kesäisestä päivästä.

Miten niin mummua ei ole enää?

Luin jostain, että itselleen pitäisi nyt ymmärtää antaa aikaa. Kuulemma surun tunne ei tule aina heti, ja on normaalia, että asia ei tunnu todelliselta.

Ei se tunnu. Järki sanoo, että näin on, mutta tieto ei saavuta sydäntä.


18 kommenttia:

  1. Osanottoni, Ansku ja kaikki muutkin omaiset!!
    Ilona / Torpan Tyttö

    VastaaPoista
  2. Näitä uutisia kun ei voi vain ohittaa elämässä. Otan osaa <3

    VastaaPoista
  3. Otan osaa! Mun rakas,rakas mummi kuoli mun silmien alla ja sanoi mulle vikat sanansa! Itkettää vieläkin! Tiedän niin miltä tuo " ai miten niin munmia ei enää ole? " tunteen! :'(
    Voimia. Päivä ja itku kerrallaan <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 Voimia sullekin. Onneksi jää kauniit muistot, niin sanotaan. Tällä hetkellä muistot on vielä sellaisia välähdyksiä, joita ei tajua sellaisiksi kun ne on kai tarkoitettu. Mutta ehkä aika auttaa tässäkin.

      Poista
  4. Osanotot. ❤
    Ei sitä vaan millään voi käsittää, miten joku sellainen, joka on ollut elämässä läsnä aina, voi yht'äkkiä ollakin poissa. Pappani kuolemasta on jo muutama vuosi, mutta välillä on silti vieläkin menossa käymään mummolla ja papalla...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo. Mäkin eilen kukkakaupassa mietin, että jos veisi kukkia. Sitten se iski, että en enää koskaan vie. Tuntuu oudolta.

      Kiitos <3

      Poista
  5. Paljon voimia surun keskelle <3 Itku kerrallaan se helpottaa. Ikävä, se tuskin häviää koskaan, mutta sen kanssa voi elää sopusoinnussa. Onneksi kaikki kauniit muistot lohduttavat <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Susanna. Tänään tuntuu jo paremmalta ♡

      Poista
  6. Olen niin pahoillani ja samalla sanaton. Lähetän sinulle myötätuntoisia ajatuksia ja lämpöä. Halaus ❤️

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!